Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaan Lohdutus, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo, vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla». Jos Oksanen runoilee Kerran viinikellarissa, niin heiluu hänellä toki »unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkin Juomalaulussaan dityrambista säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi—sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä hiuksissaan», Hedda Gablerin sanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa häntä.
Sentään hänkin Hetken onnea (erään kolmannen juomalaulun nimi) ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan, sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runo Koditon vapaus todistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään, ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää, vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää! »Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut, vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan koditon maailmassa.—Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän nautintoa.
Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa, kuten runoissa Hyljätty, Jos ois, Sua lemmin, Rauhaton, Sydämeni ja jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys: Sanassaan pysyvä. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu kaskesmaalla.
Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta, elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan». Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.
Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsa Aatteet kyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan, joka on hänelle ominaisin, sillä: myöskin kansallisuus-aate esiintyy Kaarlo Kramsulle traagillisena. Se juuri on sielullisesti mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista. Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen suunsa kautta.
Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate—niinkuin pullo on pullo—ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti, kansan aatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja »talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.
Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsa Ilkka, toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnalla Vänrikki Stoolin tarinat kalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi. Tässä ollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt» itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaan hirsipuussa. Kaameinta kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:
»Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli—hirsipuussa.»
Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana voittajille. Runossaan Santavuori hän sanoo sen vielä selvemmin julki kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaan Jaakkima Berends, sekin muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti» yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:
»Se on talonpojan työksi aina tullut Suomenmaass': minkä herra maahan syöksi, rakens' talonpoika taas.»