Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen »kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847 lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin, paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta, joiden kaikkien kaivattu sulho on vapaus. Kuitenkin osoittaa Oksasen myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla suomenkielisessä runoudessa.
Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus on Karjala, jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen» suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossa Inhuuden ihantelijalle, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.
Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H. Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme kirjallisuushistoriassa.
Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa nykyaikaiselle lukijalle.
PAAVO CAJANDER
s. 24/12 1846.—Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880), Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889), Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.
Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen, Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissa Vapautettu kuningatar.
Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi», on Vänrikki Stoolin tarinat. Niiden aikaansaaman isänmaallisen innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:
»Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?»
Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan murheet yksinäisen.