Toinen kehityskausi alkaa Papin tyttärestä.
Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa. Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi. Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin.
Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen. Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän yhteiskunnallista. Hän on individualisti syntymästään ja sellaisena oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin rajoihin alistua.
Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoen resignatsioni, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä luonteenomaisuuksia.
Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. Sekä Rautatie että tuo pieni, klassillinen tarina Kun isä lampun osti kuvaavat kumpikin kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi.
Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonka taide taiteen vuoksi nyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyy katsoa, voidakseen kuvata, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. »Palanen todellisuutta, nähtynä temperamentin läpi»: sehän oli Zolan aikanaan mullistava määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan. Hänestä tulee itsetietoinen, objektivinen taiteilija.
Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija. Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten mestarien kerällä puhumaan naturalismista, jota voi pitää sen viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan on hänen seuraava kirjansa Helsinkiin.
Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta. Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja, huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa. Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta »Helsingin hämärään» asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle, kuinka tuo aihe esitetään.
Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava kirjansa Yksin, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki.
Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaan Helsinkiin, jossa se esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä ei ollutkaan niin paljon tekijän, tapa kuvata kuin aihe, kuin eräs sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja suuttumus ei siis myöskään ollut taiteellinen, vaan moraalinen syntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessa Yksin merkitsee, paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukana tyylittely, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä, runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle, rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä psykologisessa kirjallisuudessamme.