ILMARINEN:
Sen varsin valehteletkin.
Ei totu Suvannon kansa
ikänänsä yön iloihin.
LOUHI:
Tunne et kansoa Suvannon.
(Kuuluu kaukainen tanssin sävel ja iloitsevan rahvaan remua.)
Etkö kuule? Tanssitahan!
Kansa ei valoa vaadi.
ILMARINEN: Ehkä on hän oikeassa? Ehkä turhia uneksin? Ehk' ei muut valoa vaadi kuin ma yksin? Aatos synkkä! Mit' olen ma? Pisara olen, jyvä joukossa tuhanten — voinko maailman valaista?
LOUHI: Heitä jo unelmat herjat yön erakko yksinäinen! Tunne et yön lumousta. Yöllä on armahat kiharat, yöllä rinnat riemun-täydet.
ILMARINEN: Viikon jo taoinkin. Taidan olla jo väsynyt varsin. En ole yöhön yhdeksähän silmän täyttäni levännyt. Siellä muut iloa lyövät. Oi, uni, jumalten lahja!
LOUHI: Tulkatte hämärän neiet, loihtikaa yön lumoja etehen erakon silmän!
(Ilmarinen nukkuu. Näyttämö Pimenee. Yön tytärten tanssi.)
LOUHI (varastaa viimeisen hiilen ahjosta): Tulikukko, kultahelkka, elä nyt kiekaise kovasti, ettei Seppo selkiäisi minun viedessä sinua orrelle yön ikuisen, Sariolan salvoksille. Siellä kieku kyllältäsi, valkattele vallaltasi.
(Poistuu. Tanssi taukoaa. Ilmarinen herää.)
ILMARINEN: Kiusaaja! Kuka oletkin? Viet uron jäsenten voiman, loihdit kummia kuvia sieluni kuvastimehen. Hän on poissa. — Valkeani, kuinka voin sinut unohtaa? Palkehia painamahan! Mitä? Missä on tuleni? Sammuiko jumalan soihtu? (Vaipuu maahan.)