Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia seuraavasta teatteri-illasta.
Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi.
Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan.
Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä, joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen sieluunsa jättäneet.
Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva.
Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa.
Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät suoremmin, häikäilemättömämmin.
Naiset kunnioittivat vain voimaa.
Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava.
Onneton? »Mitä te sanotte onnistumiseksi?»