Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä.
Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä.
Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä suorittanut.
Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme, ellei hän voisi naista valloittaa!
Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo?
Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein ajatteli.
Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia, jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta.
Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä myöten.
Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin »Suomi tulevaisuuden valtiona». Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut ajattelemistakaan.
Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan.