Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa, perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla, josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään.
Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä, jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin.
Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa.
Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän heille arvattavasti.
Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa.
Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos.
Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt jotenkuten.
Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa.
Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan, yhdenkään päivän jälkeä jättämättä.
Jos hänen otteensa heltisi, jos hänen jalkansa livetti, ei mikään eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä.