—Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin kovin lapsellinen.
Johannes vastasi yksikantaan:
—Niin. Hän on lapsellinen.
Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin.
Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti:
—Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria.
Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon vakavampana kuin hän oli avannut sen.
Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään.
Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan.
Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle keskittymiskyvylleen.
Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä.