Mutta tuskin hän oli toipunut tuosta ensimmäisestä hämmästyksestään, kun uusi ja paljon huumaavampi kohtasi häntä. Hän oli kuulevinaan omaa nimeään mainittavan.
Johannes hypähti. Valehtelivatko hänen korvansa? Oliko hän hullu? Vai oliko hän niin ylenmäärin hermostunut?
Joskus ennenkin oli hänelle tuontapaisia kuulohäiriöitä tapahtunut. Suuren ihmisjoukon sorinasta, kaduilla, toreilla, rautatie-asemilla tai outoon ravintolaan astuessa, olivat hänen korvansa usein ottaneet vastaan katkonaisia yksityis-ääniä ja niistä järjellisiä sanoja, lauseita, kysymyksiä ja vastauksia muodostaneet.
Johannes oli kuitenkin ne aina heti oman mielikuvituksensa tuotteiksi ymmärtänyt.
Luonnollisesti täytyi asianlaidan tässä olla sama. Ja kuitenkin hän olisi voinut vannoa, että hän oli kuullut tuon mies-äänen sanovan kiihkeästi ja itsepintaisesti:
—Minä otan tohtori Tammisen. Minä tarvitsen häntä.
—Ja minä kiellän sinut häntä ottamasta, oli siihen vastannut tuo kylmä, kirkas nais-ääni.
—Ja minä en välitä sinun kiellostasi! oli hän jälleen ollut kuulevinaan mies-äänen sanovan.
Mihin aiottiin hänet ottaa? Kuka aikoi? Ja kenellä oli moinen mielenkiinto estää sitä tapahtumasta?
Minä olen hullu, hymähti Johannes itsekseen. Taikka minä olen täynnä makeata viinaa. Paras, että laittaudun heti kotiini peiton alle.