Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään. Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä.
Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista osakeyhtiöistä.
Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana.
Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein tarumainen sädekehä hänen nimeään.
Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut vaivaisena syntisenä hänen edessään.
Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs.
Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät, hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen.
Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana.
Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut korviaan myöten rakastunut.
Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet.