Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä, alkuperäisiä elin-ehtojaan.
Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli
Irenen lausuvan serkulleen:
—Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää.
—Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän sanoissanne piili syvä totuus.
—Mutta te hymyilitte? väitti Irene.
—En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti.
—Ja te löysitte sen?
—Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa tilaisuudessa voin tarjota teille.
Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä.
—Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän, me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä jotakin ehdotusta?