Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan kuin kuuntelemaan.
Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.
Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.
Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia raottanut.
Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin kukka kauneuttaan.
Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.
Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.
Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja ylimalkaiselta?
Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton nenänvarsi?
Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen kuvapatsas?