Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan, suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he kaksi olivat vanhoja tuttavia.
Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.
Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman työpöytäni ääressä.
Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.
Tuttavuudet! Mitä ne olivat?
Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.
Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi Johannekseen kummastuneena.
—Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?
—Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi tuohon seuraan tulemaan.
—Miksi et? Seura kuin seura.