Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään.
Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän lienee senkin sytyttänyt!
Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa, että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt automobiilin.
—Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan.
Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää tulta toisen tupakasta.
Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut.
Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin poroporvarillista!
Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras, täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen!
Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään.
Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan.