Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden todistus.
Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja omien voimien ponnistamisen.
Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi puhetoverilleen.
Äijä innostui.
—Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan päinvastoin.
Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain, mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim. huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin mielestä: täällä oli hiukan kuuma.
He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan.
Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla jo vivahti hopeaan.
Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat!
Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä?