Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, tuon, joka tukkansa hius-ihanaisen uhriksi isienmaallensa kantoi, miehensä jousenjänteeksi antoi, silloin kun maa oli vaarassa, — milloin Kartagon naisen sen nähdä ma saan?
Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen, sen, joka peittyi peitsien tiehen, muistaen vaimoa, muistaen lastaan, syöksyi sortajan piikkejä vastaan, silloin kun horjui vapaus Sveitsin, — milloin sen miehen ma nähdä saan?
Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein, leirissä, päällä kaupungin muurein, liekissä, tulessa, leikkivän sotaa, kylvävän ympäri kuoleman otaa, silloin kun tuvat on tuhkana, — milloin leirien lapset ne nähdä ma saan?
1902.
Lapin kesä.
Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisin.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.