Ja jälkeen yön ja ukkosen taas taivas seijastuu ja helmaan Suomen järvien taas päivä heijastuu, jo riemua soi pyhä syntymämaa, runo Suomen vuossadan raikahtaa, ja kautta kumpujen, vuorten helavalkeat leimuaa!
1896,
Kun kello seisoo —
Tää kansa on kuin kaupunki, min torninkello seisovi, ja aikaa kysymähän niin nyt kaikki juoksee naapuriin.
Ja toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Jos tääll' ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja neron oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja virkkais: "Näin on aika maan!"
Ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais —
ja kaikki uskoa sen saisi
Mut mies se viipyy, viipyy vaan, ja yhä seisoo kello maan ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.
1896.
Nuorten usko.