Se on tullut nyt meidän porvareidenkin tehtäväksi. Puolueista ja mielipiteistä huolimatta on kyläkunnittain muodostettava taatuista aineksista voimakkaita yhtymiä, jotka panevat kylän piirissä toimeen lujan ja vääjäämättömän järjestyksen. Jos näin olisi ollut Mouhijärvellä ja Luopioisissa, ei siellä olisi kannettu isäntiä pelloilta eikä piesty naisia. Jos voimat uhkaavat törmätä yhteen, ei sitäkään saa säikähtää, vaan kerta kaikkiaan on pantava huligaanimaisuudelle otsa eteen. Tämä puuha saa varmasti kaikkien oikeitten kansalaisten kannatuksen ja tekee jo olemassa olollaan monet tyhmyydet mahdottomiksi. Sen avulla saadaan kylien irtolaisainekset edes jonkun silmälläpidon ja pakon alaisiksi, ja ennen kaikkea ulkopitäjäläisainekset pois perkatuiksi. Ottakaamme, porvarit, oppia ja järjestykäämme!

* * * * *

Jos Suomi olisi ollut itsenäinen valtio, ei tietenkään tämäntapaisia harmeja olisi nyt kestettävänä. Jos meillä olisi vapaa isännyys talossamme, suoriutuisimme sangen sujuvasti sellaisista uudistuspyrkimyksistä kuin Turun valtuuston arestiin pano. Mutta juuri se, että vapautemme riippuu venäläisen painetin kärjessä, lamauttaa täällä kaikki. Jos olisimme erillään Venäjästä, ei meidän tarvitsisi kestää ruplakurjuutta ja sitä häpeää, että lause: "Maksaa tästä setelistä kullassa" on selvä valhe; eipä tarvitsisi maanviljelijöidemme teurastaa elikoitaan venäläiselle sotaväelle, ei tyttöjen uhrata impeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme kärsiä heidän takiaan elämisen puutetta — vailla olisimme me tuhansiakin harmeja, joita muukalainen isäntelijä meille joka päivä tuottaa. Vaikka meillä olisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia kannettavana, tekisimme sen kuitenkin oman talon isännän jalolla vapaaehtoisuudella, joka olisi ihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva. Nämä katkerat nöyryytykset, joita meille tämä "venäläinen vapaus" päivittäin tuottaa, kuin asuisimme jossakin neekeritasavallassa, juurruttavat varmaan, jos meillä yleensä on poliittista intohimoa ja isänmaanrakkautta, sieluumme sen vakaumuksen, että tärkein taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty, on alkanut näinä viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna kansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys- ja asentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen itsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä putkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan tuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen vapautemme.

Tämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua kaikkialla. Ainoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä ovat muodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä suurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus menestyksellemme se, että on "suututettu" Kerenski, tuo Suomen muka ainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri vaaraa ja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme vastustaa, jopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan puuttuvan se suhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden poliittisen taistelun luonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina, ellei Maunu Latolukosta, niin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät menneisyydessä eivätkä nähtävästi jaksa kohota nykyisyyden tasolle, jossa vaatimukset ovat uudet ja ihmeelliset. Mutta kansamme näyttää juuri tässä asiassa täyttävän uusi ja valoisa rohkeus, joka on kohottanut sitä poliittiseen valveutumiseen enemmän kuin koko viime vuosisadan työ yhteensä. "Olen suomalainen!" — tuo sana on saanut uuden sisällyksen.

Ja työhön nyt pitkin Suomen saloja! Itsenäisyysajatuksen siveellistä ja valtiollista merkitystä kansakunnalle ja yksilölle on puolueista ja yhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta terotettava kaikkialla, joka kodissa, ja aatteen harrastajat ovat koottavat sitä ajaviin järjestöihin. Muutamissa hetkissä on hävitettävä verestämme siihen sortajan iskemä haluttomuus ja velttous.

(2/6 17.)

Kiipijä-sieluille.

Sorron aikuinen kiipeävä virkamies oli kerrassaan kamala kappale. Hän oli nielaissut kunnian ja omantunnon kuin kalanmaksaöljy-annoksen, ja liikkui keskellämme kuin kirkastettuna. Hänen jokainen askeleensa tiukkui uhrautuvaista isänmaanrakkautta ja laillisuutta, hänen katseestaan kuvastui valtioviisauden profeetallinen lahja, ja hänen kiireellänsä väikkyi jonkunmoinen paremman ymmärtämisen kunniakehärengas. Hän oli ensimäinen moittimaan venäläisiä esimiehiänsä, mutta hänen puheestansa huomasi hänen heitä ihailevan, ja kun hän polvistui Bobrikoffin muistomessussa senaatissa, teki hän sen maailmanhistorioitsijan ja filosoofin hymähtävällä ilmeellä, kuin viisas, joka korkeampien päämäärien vuoksi alistuu lasten keksimiin temppuihin. Näin vaeltaa hän nuhteetonna omatekoista siveellisyyden polkuansa ja hänen yllänsä loistavat kauniit tähdet, joista silloin tällöin joku lennähtää hänen rinnoillensa; maailma on hänelle hyvä.

Mutta tulee myrsky ja suuret tuulet, tähdet romahtavat alas ja meri nielee faraon ja hänen sotajoukkonsa. Ne se nielee, mutta eipäs suljahda alas tuo kiipijäsielu. Ei, vaan kuin antiloopi kuivalla arolla on hän jo sieraimet levällään haistanut myrskyn tulon ja rientänyt sitä vastaan nopein askelin; ja kun tulva peittää maan ja korppilauma lentää avutonna ronkkuen yli vetten pinnan etsien oksaa, mille istahtaa, keinuu hän, tuo kaukonäköinen, jo iloisena aaltojen pinnalla, sen lastun varassa, jonka oli osannut hankkia. Hauskasti menee hän aaltojen mukana, hoidellen esimerkiksi sijaisena jotakin virkaa paremman puutteessa. Hallitus unohtaa, kansanvalta antaa anteeksi, hän tekee parannuksen, ja lähtee seuraavana päivänä vauhdilla kiipeämään kansanvaltaisuuden kustannuksella. Koko maailma tietää, että hän vielä kolme kuukautta sitten oli täysi ryssä — nyt se on ennen vedenpaisumusta tapahtunut erehdys, unohdettu ja anteeksi annettu.

Niin, hän on todellakin kamala kappale, se on kohtuuden nimessä myönnettävä, mutta yksi hyvä puoli hänessä on: koko maailma tuntee ja tietää hänen edeskäymisensä. Kärppä on notkea ja keveä elukka, mutta lumeen sekin jälkensä jättää, ja varovainen kanalan hoitaja pyytää hänet loukullansa. Ja lopuksi, kun hänet pannaan ahtaalle ja vedetään tilille rosvouksistansa, päästää hän ilmoille olemuksensa perusaineksen, jonka hirvittävä tuoksu karkoittaa naapuristosta koko kristityn väestön. Siksi hän on lopultakin suhteellisesti vaaraton otus. Sanon sen siksi, että löytyy eräs eläinlaji, joka on häntä vaarallisempi ja jonka tuottama tuho on laskemattoman suuri siksikin, että hänen häntäänsä on sangen vaikea saada pihtiin.