Klo 4,30. Venäläisiä sotilaita paljon, mahorkkaa, syljeksittyjä lattioita, ikävystyneitä ihmisiä. Juna on myöhästynyt 70 minuuttia. Haalaan suurta ja raskasta koria pakaasiin, mutta en saa sitä liikkumaankaan. Katson anovasti ympärilleni — venäläinen sotamies hymähtää, tarttuu koriin ja heilauttaa sen pakaasiluukkuun. Kiitän häntä ja hän siirrähtää naurahtaen syrjään. Kävelee edestakaisin ja vaipuu unelmiinsa — hänen tummista silmistään loistaa aivan selvästi mitä katkerin ikävystyminen. Mietin itsekseni: "Et tiennyt miesparka, kenen koria nostit. Me olemme molemmat ihmisiä." Sataa kovasti, veden lotinaa kuuluu ulkoa ja kosteus tunkeutuu kylmiin asemahuoneisiin.

Klo 5,30. Edelleen samassa paikassa. Seison tungoksessa sylissäni pieni maailmankansalainen, joka kovalla ja tinkimättömällä äänellä vaatii "pulloa". Kylmäverisesti vedän korista tuon kapineen, ja annan hänen syödä. Se on ihmisistä hauskaa. Kun ei ole muuta katsomista, tulevat naiset vähitellen ympärillemme meidän toimituksiamme seuraamaan. Odotan jännityksellä seuraavia kolmea kysymystä, jotka naiset aina tekevät:

— Kuinka vanha?

— Paljoko painoi syntyissään ja paljoko nyt?

— Mikä nimi?

Kysyjä oli tällä kertaa nuori rouva. Hän oli kaunis ja silmistä loisti kirkas ja intressantti äidillisyys…

Klo 6,30. Junassa. Me seisomme muut, paitsi pienen kansalaisen hoitaja. Naapureina venäläinen upseeri, rouva ja suuripartainen, hyväntahtoinen pappi. Hän tarjoaa minulle penkkinsä reunaa, johon sijoitankin oman reunani. Yritämme puheisiin, mutta hän ei osaa muuta kuin äidinkieltänsä. "Ja vähän latinaa ja kreikkaa", lisää hän viattomasti. Kun en käytä näitä kieliä, vaikenemme. Me ajamme vaitiollen ja tylsinä, katsellen sateen sumuja ja yhä hämärämmäksi käyvää iltaluontoa. Sydämessä kytee kysymys: mahtavatko ne Helsingin asemalla — tuota — tutkia tavaroita?

Riihimäellä. Venäläinen upseeri yrittää rouvineen ulos, mutta vaunun ovet ovatkin lukitut. Sanon lakoonisesti: passport. Hän kohauttaa alistuneesti olkapäitään, mutta rouva sähähtää: "Kirottu svaboda." Tulee sotilas ja alkaa tarkastaa niitä kaikenlaisia papereita, joita hänen nenänsä alle pistetään. Luulen, että eräs on vanha papinkirja. Muuan nainen näyttää passia, mutta sotilas viuhauttaa kädellään ja sanoo kylmästi: "Naiset eivät tarvitse passia." Ei tee kunniaa upseerille, joka vaivoin saa hillityksi sisunsa. — Istumme jälleen tylsinä, uskaltamatta mennä ulos, ettemme menettäisi paikkojamme. Ihmisiä, märkiä vaatteita, sadetakkeja, matkatavaroita vaeltaa ohitsemme töykkien kiusallisesti ja pyydellen väsyneesti anteeksi. Jo tulee tuossa taas sotilas, pysähtyy viereemme, haukottelee ja sanoo unisesti: passport. Me nauramme hänelle vasten silmiä (mikä kamala riski!) ja sanomme, että jo tarkastettiin. Hänkin naurahtaa, sanoo soromnoo ja menee. Nytkäys ja me pyörimme tiehemme. On jo ilta. Ihmiset torkkuvat. Siellä täällä rapisee sanomalehti. Meitä nukuttaa kaikkia. Vaivumme horroksiin, emmekä tiedä matkasta muuta kuin että ihmisiä tulee ja menee hakien turhaan paikkoja täpötäydestä junasta. Konduktööri ei voi mitään, vaan livistää ahdistajainsa kynsistä kuin jänis. Pitkä, kauhea vihellys — luulemme yhteentörmäyksen olevan tulossa, mutta sehän onkin Helsinki.

Aseman portailla. Sataa kuin saavista ja ajuria ei saa mistään. Lapset itkevät vilusta ja nälästä. Tuossa ajaa ajuri — ei, siinä istuu matruusi ja hänen tilapäinen vaimonsa, jolle Suomen valtio on maksanut eläkettä. Taas ajuri — sama peli. Otamme tavaramme ja ponnistelemme pitkin Hakasalmenkatua. Tulee ajureja, mutta kaikissa on rakasteleva pari. Istumme tavaroidemme päällä Aleksilla. Sataa inhottavasti. Märkä katu kiiltää, hevosten kaviot kopisevat. Paljon ihmisiä liikkeellä.

Klo 12 yöllä. Vuoteessa. Päivän loppuarvostelu: Matka mennyt kaikesta huolimatta sangen hyvin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Ja ellei mitään odottamatonta tapahdu, saadaan hiljaisuudessa hankitut elintarpeetkin terveinä ja koskemattomina kotiin! Voinpa silloin hyvällä omallatunnolla pahatkin päivät vastaan ottaa ja sanoa, että säästäen käytellen "mulla piisaa".