E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
SOLJALAN EMÄNTÄ
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
I.
Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemille surunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunan ääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössään oli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaista rotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniisti muodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkin ylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle, mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siisti arkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, mutta samalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiin pistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytä ja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleen ikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteiden rusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivalla ilmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviin vaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisi mielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.
Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useita viikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleen unehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaan päivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulun hyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivat pastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivat menneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisesta siroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "Nouse Amaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maan poveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niin kauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollista evankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan, todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.
Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoa kohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaa kuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanha pastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätketty äiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä ja tytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä oli kyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivat he turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden, joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.
Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, se oli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanha pappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinut sydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevät varat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollut jättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niin rakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, ei Eva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisesti ottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseen niistä myöhemmin hänelle tilit.