Hän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän usein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin samanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se myöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä kohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä, vaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori oli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat pastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä ja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho oli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka luonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut kaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut isä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi. Toinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan kasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut sitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan takuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.
Hän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten leikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut heidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä niin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen silmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet kiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat kasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat olleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa, jutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että hänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei ollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja, joista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten myös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä hän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui ikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta siitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan kasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus, joka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.
Kuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli se hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen oli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä. Juho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli uskaltanut.
Kuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen rakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti Soljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa lauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa kutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän koko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti itselleen valloittaa.
VII.
"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta", toisteli Eva itsekseen katsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja ikävässä keittiössä. "Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava alun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla kyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren talouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten tahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden järjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin perehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi, saattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin aloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja panna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin ymmärrän."
Näihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja loukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että myös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi, miksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan kuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen antautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen aivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen, ja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena, vaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen halunnutkaan tuolle miehelle antautua — ainakaan vielä. Sellainen on naisen luonto.
Hän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu, mutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen, täynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin maalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa, pestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena ja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten koskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla, josta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun hajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:
"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi. Pitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin vaaleankeltainen."
Hän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas seuraavat muistiinpanot: