Pihanurmella makasivat rengit huolettomina työnsä jälkeen, odotellen illallistaan. "Hyvää päivää!" sanoi Eva heille herttaisesti ja luonnollisesti sivu mennessään. Miehet karkasivat kiireesti pystöön ja koskettivat lakkiaan. "Päivää, emäntä!" sanoivat he, "tervetuloa sitten taloon!" "Kiitoksia, miehet!" vastasi Eva hymyillen ja kätellen heitä. Miehet olivat hiukan ujostuksissaan ja pelkäsivät, että hän oli kuullut, mitä he olivat äsken sanoneet sivu menevälle piika-Annille. Eva oli kuullutkin sen, mutta ei siitä välittänyt. Se ei ollut häntä nyt loukannut, sillä siinä äänenvärissä, jolla se lausuttiin oli ollut jotakin hilpeätä, rehellistä ja tervettä. Eva meni, mielessään toivo siitä, että saisi kerran noista miehistä esille sen hyvän, joka heissä varmasti oli.
Karjapihalla oli vilkasta elämää. Valkeissa lypsinmekoissaan hyörivät lypsäjät lehmäinsä kimpussa, pesten tarkoin utareet ja ruveten sitten syrjässä, pölyltä ja lialta suojatussa paikassa suorittamaan pyhää tehtäväänsä. Valkeina suihkuina virtasi maito raintaan, kuohuen siinä lihavan ja terveen näköisenä, ja painuen hiljaa siivilän läpi suuriin meijerikannuihin. Lehmät seisoivat rauhallisina kääntäen märehtimispalloaan suussaan ehkä noin parin kolmen kerran nopeudella minuutissa ja nytkäytellen köyteen sidottua häntäänsä. "Kyllä näkee kaikesta", ajatteli Eva, "kuinka hyvin Juho ymmärtää tämän puolen asiasta, puhtauden merkityksen täällä karjakartanossa. Mutta eipäs ole vanhalla Leenalla mitään valkeata mekkoa yllään silloin, kun hän laittelee ihmisten ruokaa, eikäpä ole puhtauden ja uudenaikaisuuden kaipuu ihmisten asuinsijoissa päässyt tällä lailla selviytymään. Mutta se ei tuota mitään, siinä on ero. Eikö tuota? Kukapa sen tietää, sillä sitä on vielä niin vähän koetettu…"
— Nyt Soljalan nuori emäntä nimikkolehmäänsä lypsämään! kuului silloin piika-Annin iloinen ääni. — Katsokaa, kuinka sillä onkin utareet täynnä, niin että kohta halkeavat.
Eva meni ääreen ja nauroi. — Hyvä Anni, enhän minä osaa lypsää, sanoi hän avomielisesti, mutta sen taidon aion kyllä opetella, kunhan ehdin. Lypsetään sitten kilpaa.
— Leikillähän minä vain, vastasi Anni. — Mutta kyllä tätä tekee ilokseenkin. Ei mikään ole niin hauskaa kuin nähdä, kuinka paljon maitoa kunakin iltana saadaan. Se on jännittävää, tiedättekös emäntä. Ja kun on semmoinen neuvoja kuin meidän isäntä selittämässä ja sanomassa, mikä kappale ihmiselle sentään lehmä on ja miten se kukoistaa yhä paremmin, kuta puhtaampana sen pitää ja kuta huolellisemmin sen hoitaa, niin muuttuu koko tämä karjapiian ammatti aivan toisenlaiseksi. Tuntuu kuin koko maa eläisikin vain meidän varassa.
— Joo. Karjapiian hyppysistä ja punikin hännän alta se lähtee tuo Suomen itsenäisyys ja kansan rikkaus, vahvisti syrjästä karjakko-Aapo. — Jokaisen Soljalan lehmän vuorokautinen ulosanti se on punnittukin, — mikä häntä nännistä heruu, niin useammin, ja mikä hännän alta, niin harvempaan. Net on kirjoissa isännällä kaikki, sonnan määrät ja muut ulosteot… Siitäpä sitten vähitellen saadaankin selville, kuinka paljo on rehua ja mitä rehua annettava, että suurin ja rasvaisin maitomäärä lähtisi.
Eva vaipui katselemaan ja miettimään sitä rauhallista idylliä, joka oli siinä hänen edessään, ja kaikki kesäillan kauneus, luonnon tyyneys, taivaan korkeus ja näköalan laajuus suli hänen mielessään ihanaksi tauluksi. Hän siirtyi hiljaa pois karjapihalta, lähti astelemaan rantaan vievää tietä, joka ujui siinä kapeana kahden ruispellon välissä. Heilimöiminen oli jo tapahtunut ja tuntui kuin olisivat sadattuhannet tähkät hiljaa ja pyhän tunnelman vallassa odotelleet nyt sen täyttymistä, joka oli niiden elämän päämaali ja tarkoitus. Hyönteisten päivä-into oli jo rauennut, vain sieltä täältä kuului vielä sirkan uupumaton siritys, mutta äänettömästi ja kiihkoisesti lentelivät jo yöperhoset etsimässä lyhyttä ja huumaavaa onneaan. Kumealla pominalla, raskaasti kuin juoksua yrittävä lihava nainen, lentää pouhasi tuossa suuri sittisontiainen, kiiruhtaen kohti karjakartanoa ja sen mieluisia, mehuisia ja kosteita mättäitä, jotka muodostavat sen onnelan tässä maailmassa. Ruispellon alla oli talvivehnäsarkoja sekä ohraa, ja Evasta tuntui kuin olisi siinä kuvaannollisesti pantu rinnakkain vanhojen sivistysseutujen herrasvilja ja peräpohjolan vaatimaton hengen ylläpitäjä. Pellon reunus muodosti rannassa korkean pientareen, jolla kasvoi mehukasta villiruohoa, hiirenhernettä, apilaa ja kuminoita. Väkevä tuoksu levisi sieltä illan henkäyksen mukana. Alempana oli tuuheata tervalepikköä ja sitten ystävällinen rantahiekka, jolla oli pyykkipata, musta, suuri ja kodikas kuten aina, pesujakkara ja joukko sievästi vuoltuja pieksinpuita. Vierellä oli aivan veden rajassa ikivanha nuottatalas, harmaa, sammaltunut ja kunnianarvoisa kuin suvun kanta-isä. Eva istahti maan rajaan hietikon ääreen kivelle, ja tunsi, kuinka jostakin läheltä pensaikon varjosta häntä kohti hiipi kielon ja lehdokin vieno, sanomattoman valikoitu tuoksu, hiljaa kutsuen ja houkutellen luokseen yön harmaisiin naamioituja nimettömiä ritareita, toimittamaan lemmen ja luomistyön salaperäisiä tehtäviä. Yhä kaukaisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät äänet hänen ympärillään, kunnes vihdoin alkoi pohjolan salamyhkäinen, ihmeellisesti kuulakas ja rusottava, mutta samalla sadunomaisesti hämärä ja kiehtova kesäyö, joka toisille nostaa kyyneleet silmiin, painaa toiset sanattomaan nautintoon, herättää toisissa kuuman kiihkon ja lemmen janon, mutta antaa kolmansille viihdytyksen ja rauhan ristiriitaiseen sydämeen.
Ja niin kävi Soljalan nuoren emännänkin, kun hän aikansa istuttuaan rantakivellä, katseltuaan kuvastintyyntä veden pintaa ja kuunneltuaan lentoon säikähtävän rantasipin piiskutusta, kun se taitavin lyönnein kaarsi rantamättäältä ulommaksi, kaarsi ja palasi taas, — nousi ja lähti takaisin äskeistä tietänsä. Se hyvää tekevä ja jalo viileys, joka hengähti häntä vastaan peltojen välisellä tiellä, tuntui tunkevan hänen mieleensäkin, ja hän tiesi saaneensa rauhan ja onnen varmuuden. Milloin se tulisi ja kuinka kaukana se olisi, sitä hän ei aavistanut, mutta lopputuloksesta hän oli varma. Hän meni hiljaa nukkuvan karjapihan ohi, josta hänen nimikkolehmänsä lähetti hänelle vilpittömän ja vakaan silmäyksen, tuli kartanolle ja meni vuoteelleen mielessä yksinkertainen vaikutelma siitä, kuinka sanomattoman kauniisti ja armollisesti, lämpimästi ja onnekkaasti kesäyö saattaa syleillä nuorteaan vihreyteen pukeutunutta Suomen maata.
Yksinäiseltä tuntui, kun Juho oli poissa.