Juho astui häntä kohti synkkänä ja ylpeänä.

— Sinä… sinä odotit! sanoi hän. — Älä puhu minulle mitään sellaista. Yhtä asiaa tulin sinulta nyt kysymään, sitä, että miksi rupesit vaimokseni, kun et kuitenkaan minua rakastanut etkä voi minua sietää? Vastaa. Miksi petit minut pahimmalla tavalla kuin mitä minunlaiseni pettää saatoit? Miksi teit minut naurunalaiseksi ja turmelit koko elämäni?

Hän vaikeni huohottaen ja tukahduttaen sen raa'an ja loukkaavan sanan, joka oli ollut livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Eva oli mennyt kalman kalpeaksi ja painoi kädellään rintaansa, voimatta sanoa mitään. Mutta Juho puhui edelleen kiihtyneenä ja yhä raivokkaammin:

— Sinua olen ikäni ajatellut ja sinulle mielessäni kaikki suunnitellut ja kaikki sinun vuoksesi tehnyt. Sinun tähtesi olen tullut siksi mikä olen, kehumattani sanoen ensi rivin mieheksi tämän maan talonpoikaismoukkien joukossa. Ja mikä olit sitten sinä? Nuori ja kaunis herrasnainen, mutta et muuta. Nyt vasta onneton huomaan, kuinka kaukana olet siitä, joka on tämän maan elämä ja ydin, varsinaisesta kansasta ja sen elämästä, mitätön harsopalanen, joka yllä sopii verhoksi herrojen tanssisaleihin tahi heidän salonkejansa kaunistamaan, mutta ei sinne, missä tehdään perustavaa työtä kansan ja maan eteen. Minua hullua, joka poikkesin säädystäni, joka nain sinut, sen sijaan että olisin ottanut talonpoikaistytön omasta heimostani, vertaiseni, joka olisi pitänyt kunnianaan elää ja tehdä työtä minun rinnallani. Herrain hepeneet saivat taaskin talonpojan silmät häikäistyksi, mutta viimeinen kerta se olikin kohdalleni, oli perkele vieköön…

Juho huomasi itsekin, että hänen synkeä suomalainen voimasisunsa oli nyt menossa liian pitkälle, ja tuo hänen raaka kirouksensa jäi ilkeästi ja hävettävästi soimaan hänen korvissaan. Mutta samalla luuloteltu halveksittu rakkaus ja palava intohimo hänet uudelleen kiihdyttivät ja hän jatkoi itselleenkin vieraalla ja hävettävän julkealla äänellä:

— Mutta mikä on tehty, se pitää, ja nyt olet siis vaimoni sekä saat siihen tyytyä. Ja minä vaadin sinulta kaikki oikeuteni. Petit minut ja saat myös nauttia petoksesi palkan. Minä olen aviomiehesi oman suostumuksesi ja valasi mukaan. Voitko estää minua oikeuksistani?

Eva hyppäsi äkkiä vuoteestaan ja seisoi miehensä edessä leimuavin silmin.

— Kaikella sillä, mitä olet nyt sanonut ja uhannut, todistat sen, jota en ole tähän saakka uskonut, nimittäin, että todellakin olet — raaka talonpoika.

Se tuli kuin piiskan isku, ja Juho horjahti taaksepäin, mennen kalpeaksi ja sanattomaksi. Samalla kävi asema myös Evalle ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun, tyrskien niin, että koko hänen uljas ja silmiä kiehtova vartalonsa vapisi. Juho oli nyt täydellisesti aseeton ja hänen kiihkeä rakkautensa purki hänen mieleensä kaikki ne sanomattoman hellät säälin ja osanoton tunteet, häpeän ja katumuksen pistävät okaat, jotka niin lukemattomina eri vivahduksina yhtyvät ja toimivat rakkauden olemuksessa. Mutta kun hän katseli tuota loistavaa ja ihanaa nuorta naista tuossa edessään, voimatta salata itseltään hänestä virtaavaa kiehtovaa aistihurmaa, valtasi hänen sydämensä samalla hurja riemullinen vakaumus siitä, että kerran Eva sittenkin oli tuleva hänen omakseen, oli kiertävä nuo valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaava hänen korvaansa ne sanat, joita hän niin isosi ja janosi. Hän painoi päänsä käsiinsä ja vaipui unelmiinsa, kostean katkeriin ja katkeruudessaan niin suloisiin.

Niin kuluivat hämyisessä kamarissa hiljaiset hetket, nuori nainen itkien suruansa ja mies miettien onnettomuuttansa, mutta samalla salaisella riemulla ajatellen ja aavistellen tulevaa onneansa. Vihdoin Eva jälleen osoitti luonteensa voimaa ja joustavuutta. Hän nousi ylös, veti häveliäästi hameen ylleen ja tuli Juhon luo laskien keveästi kätensä hänen olalleen.