He menivät rantatietä ruispellon vieritse, jossa vilja seisoi alkukesän upeudessaan syvänä ja tummanvihreänä kuin tyyni ja valtava meri. Kuin veden pohjasta katsoivat sieltä taivaalle siniset rukiinkukat unelmoiden, nuokahdellen joskus ujojen aurankukkien puoleen, jotka matalampina ja naisellisempina seisoivat hiljaa kuin odottaen jotakin ihmeellistä. Sivu mennessään Eva poimi niistä jokusen ja pisti miehensä napin läpeen. Tämä hymähti ja sanoi:
— Niin kummallista kuin se sinusta lieneekin, niin tämäkään ei mielestäni sovi talonpojalle, tahi paremminkin, arvostaan huolta pitävälle isäntämiehelle. Jos olisin vielä naimaton, niin voisin korkeintaan pistää kukan hattuuni, mutta nyt… Turhia ja joutavia käsityksiähän ne silti ovat, vaikka niissä kuitenkin kuvastaa jotakin siitä entisyydestä, jonka talonpoikaiskansamme on jo osaksi kadottanut.
Juho sormeili kukkaa rinnassaan kuin mietteissään ja jatkoi, kun Eva oli kääntynyt uteliaasti häneen katsomaan.
— Tarkoitan sitä, että mielestäni ei talonpoikaiskansassamme ole enää sen entistä arvokkuuden leimaa. Se on menettänyt sen ja monessa suhteessa aivan ulkonaisistakin syistä.
Eva tuli entistä uteliaamman ja kysyvämmän näköiseksi. Hän istahti pellon pientareelle, sormeili heinän kortta kädessään ja sanoi:
— Jatka jatka!
Ja Juho puheli hitaasti ja harkiten:
— Pelkään, etten osaa tässä asiassa sanoa selvästi sitä, mitä tunnen. Usein olen nimittäin ajatellut kuntamme ja muualla yleisissä kokouksissa, missä on paljon isäntämiehiä saapuvilla, että heissä on hyvin harvoissa jäljellä sitä, mikä oli niin luonteenomaista esimerkiksi minun omalle isä-vainajalleni. Muistathan hänet hyvinkin?
— Muistan muistan!
— No niin. Ehkä en ole puolueellinen sanoessani, että hänen esiintymisessään, yksinkertaisessa harmaassa kotikutoisessa puvussaan, kaikessa käytöksessään, jopa kasvojen ilmeissäkin, oli aina jotakin, joka herätti ehdotonta kunnioitusta ja arvonantoa, jotakin luontaisesti sivistynyttä ja pätevää. Eikö ollutkin?