Myöhäissyksyn alakuloiset tunnelmat ympäröivät Soljalan taloa. Väliin selkeni taivas, aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti ja metsät sekä maat upeilivat kirjavassa väriloistossaan. Sirkka heräsi vielä soittamaan pientareen reunassa, jota aurinko kuivasi ja lämmitti, parvina metsissä kiertelevät urpiaiset, tiaiset ja käpylinnut pitivät virkeätä ja toimeliasta siritystään, ja taivas tuntui kohoavan niin loputtoman korkealle. Mutta sitten tuli jälleen itäinen tuuli, kohotti savenharmaita pilviä kuin synkkää seinää, humisi surumielisesti ruohikossa, metsässä, ohdakkeen kukan kuivuneissa haivenissa, tuiverteli vihaisesti kellastuneita lehtiä, ja rupesi lopuksi purkamaan loputonta tihkusadetta, joka harmaana, märkänä vaippana laskeutui kaikkialle. Alakuloisuus hiipi sen mukana ihmistenkin mieleen, vaimentaen puheen, suurentaen vastoinkäymiset ja pienentäen myötäkäymisten arvoa.
Lapsuudestaan saakka oli Juho rakastanut metsänkäyntiä, ja riistäytyi vieläkin joka syksy jonakin varhaisena aamuna pyssyineen harhailemaan Soljalan saloille. Hänen intohimonansa ei ollut niin paljon riistan saanti kuin ne yksinäiset, kuulakkaat metsätunnelmat, jotka tulivat siellä kulkijan osaksi, se raitis tuuli, joka siellä erikoisemmin ihoa hyväili, ne kouralliset metsäraikkaita puolukoita, joilla mäenrinteet häntä houkuttelivat. Hän oli aina tuntenut, että hän oli harvoin ollut niin vastakkain ja kahden kesken koko elämänsä kanssa kuin yksin suurella salolla, joka siinä hiljaisena ympärillä seisoi ja katsoi salaisilla silmillään. Oli kuin olisi hän siellä noussut korkealle kukkulalle, josta hänellä oli esteetön näköala menneisyyteen ja jossa hän sai sieluunsa aavistuksen tulevaisuudesta. Hän veti syvään henkeään ja nautti.
Se, jonka sielu on avoin luonnon tunnelmille, nauttii niistä kaikista. Ihana on kirkas keväinen luonto, ihana kesän helteinen ja autereinen päivä, korkean juhlallinen syksyn kuulakkuus, mutta sieluani kiehtoo kuitenkin enemmän kevätyön salamyhkäinen hämäryys, kesäyön kiihoittava lämmin ja syksyn kirjavaloistoinen alakuloisuuden pohjasävel. Sen pyssyni piipussa korvani juuressa hiljaa humiseva tuuli, sen pehmeään harmauteen vaipunut sadeluonto, sen hedelmällisyytensä jälkeen riutuva ja lepoon asettuva voima — kaikki se valaa sieluuni kirpeän makeaa nautintoa, joka on sukua kärsimysten sovitushetken suurille tunnelmille. Se herättää sielussani valveille syvimmät inhimillisyyden tunteet, avartaa elämänymmärrys-kykyäni, saa minut tyynenä ja lujana, avoimin katsein, ottamaan vastaan kaikki, mitä sen laineet lakkaharjoillaan eteeni kantavat.
Juho oli kulkenut metsissään aamuvarhaisesta saakka. Äsken oli suuri ukkometso tömähtänyt lentoon hänen edestään. Vilauksessa oli pyssy lennähtänyt poskelle ja raskaasti oli iso lintu pudonnut maahan. Vieläkin tuntui, kuin olisi hiljaisuudessa räikeältä kuuluneen pamauksen kaiku kimmahdellut vaaran kyljestä toiseen. Juho korjasi saaliinsa ja läksi nousemaan Soljalan vuorelle, josta hän saattoi nähdä kuten kuningas koko valtakuntansa.
Katsellessaan sieltä tuttuja maisemia ja antaessaan tuulen kuivata hiestyneitä ohimoitaan, tunsi hän yht'äkkiä savun hajua. Hän teroitti huomiotaan, tunnusteli, kuunteli ja katseli.
Savu tuli selvästi tuolta Nälkäkorvesta päin. Juho arvasi asian ja lähti kulkemaan sinne varovaisesti ja hiipimällä. Hän meni hyvin hitaasti, kuin intiaani sotapolulla. Korpi tiheni tihenemistään, suuret kuuset kasvoivat valtaisena muurina hänen ympärillään, pitkät naavat hiljaa heiluen tuulessa kuin parrat. Äkkiä kuuli Juho edestään risun rasahduksen, tunsi voimakasta savun katkua ja kuuli vihdoin matala-äänistä puheen sorinaa. Hän hiipi lähemmäksi puiden suojassa, kunnes näki vihdoin koko tehdasalueen. Aivan oikein! Asia oli niin, kuin hän oli mielessään jo arvannut.
Sattuma oli tuonut hänet sille paikalle, josta jo muutaman kuukauden kuluessa oli kirkas siunaus vuotanut koko Soljalan seutukunnalle. Hiljaisena virtana se oli valunut isäntien ja itsellisten kurkkuihin, näkyvänä seurauksena jokunen humalainen lauantai-yönä kylän raitilla, pari tappelua sekä muutama puukotus. Mutta näkymättömänä seurauksena siitä oli se yleinen, vähitellen kypsynyt mielipide, että herrat laatikoot lakejansa Helsingissä miten haluavat, me korpien kansa täällä käytännössä ratkaisemme, mitä me niistä herrain laeista noudatamme. Se oli tullut näkyviin kieltolain toteuttamisessa ja vaikuttaisi varmasti lain kunnioituksen höllentymiseen yleensä. Katkeruudella oli Juho monta kertaa sen mielessään todennut. Hänen käsityksensä mukaan oli lainlaatijan tehtävä kulloinkin tulkita ne oikeuskäsitykset, jotka kansan keskuudessa kehitys ja käytäntö olivat olosuhteiden pakosta ja mukana jo voimaan saattaneet, mutta ei ennakolta koettaa lain ja rangaistuksen kirjaimella iskeä käytäntöön teorioja, joilla ei vielä ollut kehityksen ja yleisen halun ja pyrkimyksen vaatimusta perustanansa. Siirtyminen kieltolakiin ilman totuttavaa väliastetta oli ollut erehdys. Mutta, ja siinä ilmeni taas jyrkkänä Juhon käsitys kansalaisen velvollisuuksista valtiotansa ja sen ylläpitäviä voimia kohtaan, kun eduskunta sen kerran oli laiksi säätänyt, oli sitä myös ehdottomasti noudatettava, siksi kunnes sama eduskunta toisin päättäisi. Ja kansan edesvastuuntuntoisten ainesten välinpitämättömyyden tässä suhteessa tulkitsisivat edesvastuuttomat, repivät piirit, vastaisuudessa monella tavalla omien lainrikkomustensa puolustukseksi.
Juho oli arvannut oikein, keitä keittäjätkin olivat. Rellu-Heikki ja Mattilan Salmo siinä keittovehkeittensä ääressä puuhailivat. Pataan ammennettiin juuri parhaillaan uutta rankkiannosta ja Salmo laitteli jäähdyttäjään uutta kylmää vettä. Kuusen juurelle oli tehty havukotus ja sen edessä suitsusi nuotion jäännös ja kiehua molski perunapata. Rankkiamme ja pienet nassakat, kannon päässä puujalkainen pikari ja pullo, täydensivät paikan kalustoluetteloa. Näki selvään, että siinä oli asuskeltu ja toimittu jo kauan. Rankkiammeen kyljessä huomasi Juho naapurinsa puumerkin. Hänen poskiaan rupesi kuumentamaan.
— Jaa-ah! sanoi hän painavasti ja astui esille piilostaan.
— Perr…! kirahti Salmo, jyrkkäpiirteinen, havutukin kyljestä veistetty vanhapoika, ja lähti siltä sijaltansa pakoon, niin että kuusikko lakosi hänen edessään. Juhoa nauratti. Hänestä oli hyvä, että Salmo näin kiireesti vetäysi erilleen pelistä, sillä hän piti hiukan Salmosta. Kun hän kerran oli nuhdellut Salmoa juopottelusta, oli tämä ikäänkuin siveellisesti suutahtaneena sanonut: