XVII.
Juhon kotiin tullessa rupesi jo hämärtämään. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, joka vinkuen ja pauhaten syöksyi yli Soljalan aavan peltolakeuden. Taivaalla kulki vinhaa vauhtia repaleisia pilvenriekaleita. Sydämessä asui orpouden ja turvattomuuden tunne, joka riemulla ja nautinnolla kuvaili kodin liettä ja sen lämpimyyttä. Päästyään metsän reunasta kylän aukeamalle huomasi Juho jo kaukaa tutun ja rakkaan olennon, joka valkea liina päässä ja yllään kudottu villainen röijy viivähteli tiellä ja hänet huomattuaan rupesi kiiruhtamaan häntä vastaan.
— Hyvä isä! Missä sinä olet ollut koko pitkän päivän? Ja mikä sinulla on olkapäässäsi?
Evan terävä silmä oli heti huomannut Juhon kädessä ja olkapäässä jäykkyyttä. Mutta Juho vastasi vältellen, sillä hän ei tahtonut sekoittaa vaimoaan koko juttuun. Hän selitti haavan pieneksi puun kaatumisesta johtuneeksi naarmuksi ja johti heti puheen toisaalle näyttäen laukusta komeata saalistaan. "Voi!" sanoi Eva siihen. Sitten pujotti hän kätensä Juhon kainaloon ja niin lähtivät he yhdessä kotiin päin.
Pirtissä oli jo valkea, kun he tulivat pihalle. Akkunasta näkyi, kuinka väki oli ryhmittynyt pöytäinsä ääreen, toiset tehden käsitöitä, toiset nähtävästi lueskellen. Näky oli kodikas ja hauska. Mutta sitten vasta tuntui elämä Juhosta ihanalta, kun hän sisään päästyään sai Evalta kuivan takin, jalkaansa kuivat sukat ja tohvelit sekä eteensä maukkaan aterian, jossa oli erikoisia pieniä herkkupaloja. "No kylläpä minua nyt palvellaan — oikein ujostuttaa", sanoi Juho. "Se on niin hauskaa", sanoi Eva, "se kuuluu naisen luontoon." Juho katseli häntä kirkas loiste silmissään. "Olet käynyt hiukan kalpeaksi ja rasittuneen näköiseksi viime aikoina", sanoi hän. "Ei se vaarallista ole", vastasi Eva tullen hänen luokseen ja katsoen häntä läheltä syvälle silmiin. "Se on sinun syytäsi", lisäsi hän. Juho veti hänet luokseen. "Ihanko totta?" kuiskasi hän. "No aivan varmaan — olen ollut jo pahoinvoipakin."
Molemmat tunsivat uuden ihmeellisen onnen kajastusta. Juho istui, söi ja mietti. Tässä on hän ja tuossa on hänen pieni, mutta terhakka vaimonsa. Muutaman kuukauden perästä meillä on lapsi. Tämä on meidän maailmamme ja tässä on hauska elää. Silloin minäkin saan sanoa: "Minulla on poika" tahi "minulla on tyttö". "Tietääkö Leena?" kysyi hän. "Kyllä kai se on arvannut, koska naureskelee vain minun pahoinvoinnilleni ja sanoo sitä hauskaksi sairaudeksi." "Muista nyt, ettet saa rasittaa itseäsi", varoitteli Juho. "En en", lupaili Eva, "joko olet syönyt?" "Kyllä ja koreat kiitokset!" "No tule sitten, niin näytän sinulle jotakin."
He menivät yhdessä Juhon kamariin. Siellä pisti Eva Juhon käteen paksukantisen, tukevan kirjan, jonka kanteen oli sievästi kirjoitettu: "Emännän kirjanpito". Juho katseli sitä ihmeissään.
Siinä oli alussa ensinnäkin täydellinen kalustoluettelo, ei ainoastaan tärkeimmistä tavaroista, vaan vieläpä pienemmistäkin esineistä, kaikista, joilla oli jotakin arvoa ja merkitystä taloudessa. Se ei rajoittunut ainoastaan asuinrakennukseen, vaan käsitti kaikki, karjatalousastioista ja -esineistä alkaen. Juho huomasi, että valmistaessaan tämän luettelon oli Eva saanut perinpohjaisen yleissilmäyksen koko talon elämään, että hän nähtävästi oli nyt parhaiten koko väestä perillä sen yksityiskohdista.
— Taidatkin pian ottaa emännän ohjat täydelleen haltuusi? kysyi Juho.
— Olen ottanut jo, vastasi Eva. Minulta lähtevät jo käskyt ja määräykset, vaikka ennen niiden antamista vielä neuvottelenkin Leenan kanssa. Leena puuhaa vain kuten emäntäpiika ainakin. Ja luulenpa, että työ minun alueellani käykin eri vauhtia. Palvelijattaret ovat kuin varpaillaan ja hyörivät kuin mehiläiset. Joka päivä teen oikean "emännän kiertueen" taloni kaikkiin paikkoihin. Mutta kuuleppas, isäntä?