Ja hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.
Perällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä paras järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva kirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa sanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka päällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli todistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla ikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven suussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat kellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.
Siinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä päättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan lähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään jykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja päättäväisesti kirjoitettu: "Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja kaunistusrahasto". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty seuraava hyvitysposti: "Siirretty edellisen vuoden säästövaroista 5000 mk." Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa olevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon summaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja sanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä, mutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen ja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä kastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia ja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että ne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka olisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.
Kun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen mielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös, että ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut Soljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli hänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat vaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen ja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan, johon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen nimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille tasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin vaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen kuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi tarmokkaasti niskojaan.
IV.
Konemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja vaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien otsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen tarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä teki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa Suomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka kertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous järjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja mikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta, kärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri menoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon haaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän melkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli ottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen edes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli pian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka hän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä nähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä. Kaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä tarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin markkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa, hänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut saamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat järjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin ja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty, kunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli runsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine osasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet suuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä vuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä tavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt ihmetellen katseli. Sen nimi oli "Toivolan suon kuivaus ja viljelys". Se oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman osan sitä edellisen vuoden voitostaan.
Taas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen sielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän saakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli uskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti mieleen, että nuo hänen "kulttuuri-ihanteensa", jotka olivat olleet hänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen jättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli "Toivolan suon kuivaus". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä painoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen ilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei hän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.
Ja niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas hiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli näytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta kanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun munan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro haarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista "sulkkuansa ja samettiansa". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä siinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä, sinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen tuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin ikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti väikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen asteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa asuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.
Niin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät olivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla kuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu, vaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli koottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli muurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko, musta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen suojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus, sillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja aistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen kansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin vasten tahtoaan todistaa ja sanoa.
Hän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä valkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja asuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut kiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu otettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi muistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon järjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka silloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo kivetkin siinä pihalla.