Mutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään. Hän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli lieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen selvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen sieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.

V

Voudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin myötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa hän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt asumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä hyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja toimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja hyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin äkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu liioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen mies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja itsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos jotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen sielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen seuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan välittänyt.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää alituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan palkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa, joka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan, tuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä ahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli puolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.

Samalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki säikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus siitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti kysymään: "Palkkiotasiko tulit hakemaan?" — "Enpähän minä sitä vielä", vastasi toinen empien, "muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta taloasi ja elantoasi". — "Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo", vastasi isäntä tuikeasti, "ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan sanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä". — "So-so", hymyili nyt vieras ilkeästi, "mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se on vasta kuukauden perästä valmiskin". Ja hän viittasi emäntään, joka sattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi raskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana vieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän vaipui siihen sijallensa pyörryksiin.

Herättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään saadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken ollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle? Hän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan, sillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut rikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä voudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan hänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti hänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä ja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen päätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen kuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.

Tämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen niin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä salaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut sellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa, joka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki, jolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys ja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen kätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen. Kuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin hän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan, niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa ja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja kalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa kaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän vuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta, jonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.

Kuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi ja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen mielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten muka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän sitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain iskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut, keppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen horrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin hän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja kauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti, askel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut häntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan, mutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen sitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa vieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti häneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen. Hän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas paino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.

Mutta silloin näky muuttuikin: vuoteen vieressä ei ollutkaan enää tuota kauhun eläintä, vaan ihmeellisen kaunis neito, joka viehkeästi hymyillen viittasi hänelle ja kehoitti nousemaan. Paino katosi rinnan päältä, sydän löi taas keveämmin, ja kiitollisena saamastaan vapahduksesta sekä tytöstä henkivän omituisen lumon vallassa mies nousi ylös ja lähti seuraamaan häntä. Hän tunsi liikkuvansa keveästi, kuin leijuen tuulen mukana, ja tyttö hänen edellään liukui ilmassa kuin kuvahinen, katsoen aina väliin häneen ja viitaten suloisesti ja viehkeästi tulemaan, ja mies meni, huomaamatta mitään muuta, myrskyä, sadetta, synkän korven kolkkoa ja tuskallista kohinaa.

Kuinka kauan ja minne he näin kulkivat, sitä ei mies seuratessaan tyttöä tullut ajatelleeksi. Mutta vihdoin hän rupesi huomaamaan, ettei hän milloinkaan ollut täällä päin käynyt. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin synkkää ja alakuloista korpimaisemaa kuin nyt, paikkaa, jossa näytti asuvan ikuinen ikävä ja hämäryys, loputon tuska ja suru. Se huokui kaikkialta ja valui ylle kuin harmaa sumusade, joka hiljalleen murheellisen syksyn kuolontunnelmia itkeskelee. Jo tunki se hänen sydämeensäkin ja silloin siellä puhkesi vuotamaan se haava, joka oli äsken lumouksen vallassa ollut unohduksissa. Surunsa ja tuskansa maahan painamana hän pysähtyi kulussaan ja katsoi ympärilleen.