"Kiitos, kiitos, suutari!" sanoi vouti; "toivoisin nyt, että olisin kohdellut sinua hiukan paremmin, mutta tehty, mikä tehty. Menehän nyt, sillä mitäpäs sinulla on enää täällä tekemistä, ja kuollessani olenkin mieluummin yksin. Sytytä kuitenkin nuo siunatut kynttilät tuohon pääni pohjiin!"
Ja suutari teki voudin pyynnön mukaan sekä poistui murheellisena ja ajattelevaisena. Samana yönä vouti kuoli, ja pappi luki rukouksia hänen vuoteensa ääressä. Kun sukulaiset seuraavana päivänä saapuivat tarkastamaan hänen aarteitaan, ei niitä löytynytkään, ei mistään; rautainen rahakirstu oli typösen tyhjä. Vouti oli kätkenyt kaikki rahansa.
IV
Mutta heti voudin kuoleman jälkeen meni suutari papin luo ja kertoi, mitä vainaja oli häneltä pyytänyt, sekä kysyi, oliko hänen täytettävä antamansa lupaus; se tuntui nimittäin hänestä nyt hyvin pelottavalta. "Tottakai sinun on mentävä", vastasi hurskas pappi, "sillä eipä tiedä, mitä Jumala on tälläkin asialla tarkoittanut. Mutta älkäämme uhmailko pahoja voimia, vaan käyttäkäämme turvaksemme niitä keinoja, joita Jumala on meille pahan vastustamiseksi suonut. Minä tulen kanssasi kirkkoon varustaakseni sinut kaiken varalle".
Kun vouti sitten oli haudattu kirkon lattian alle, lähelle kuorin aituusta, ja oli tullut ilta, lähtivät suutari ja pappi kirkkoon. "Mitä sinä noilla teet?" kysyi pappi ihmeissään nähdessään, että suutarilla oli kaikki työkalunsa sekä nahkaa mukanansa. "Arvelin vain", selitti suutari vilpittömästi, "että olisi kenties Jumalalle mieluisinta minun valvoessani tehdä sitä työtä, jolla olen elämänikäni kunniallisesti ja rehellisesti elänyt: töillään kukin Herralle kiitosta kantaa ja niinpä minäkin naskalilla ja vasaralla sekä pikilangalla. Vanhastaan olen myös tottunut suutaroidessani hyräilemään virrenpätkää, mikä tapa ei lienekään pahitteeksi tällaisella hetkellä". — "Niinpä vainkin", hymyili nyt tähän pappi, huomaten suutarin yksinkertaisen hurskauden, "suutaroi sinä vain, sillä kyllä todella siten palvelet Jumalaasi parhaalla osaamallasi tavalla. Naskalinpistokin, jos se vain tehdään Herralle alttiilla mielellä, on hänelle arvokkaampi kuin kaikki tekopyhän maailman messut". Näin puhellen he saapuivat jo hämärtyneeseen kirkkoon.
Täällä pappi vei suutarin kuorin aituuksen sisäpuolelle, alttarin eteen, ja piirsi liidulla lattiaan ympyrän, kirjoittaen ympyrän reunalle Jeesuksen nimen. "Pane nyt, suutari", neuvoi hän, "pönttösi tämän piirin sisäpuolelle ja pysy visusti siellä, tapahtui mitä hyvänsä. Vaikka minä itse tulisin sinua sieltä pois käskemään, niin älä lähde, ellen ota tätä pyhää evankeliumikirjaa käteeni, kun sitä minulle tarjoat. Sitä näet ei kosketa kukaan muu kuin elävä ihminen, joka on sinulle vaaraton. Mitä muuta sinun täällä on tehtävä, sitä emme tiedä, mutta Jumala kyllä osoittaa sinulle kaikki, kunhan vain luotat lujasti häneen".
Näin sanoen pappi hyvästeli ja siunasi hänet, ja pian oli suutari yksinänsä suuressa, kolkossa kirkossa, työskennellen alttarin juurella parin himmeän kynttilän valossa. Heti papin mentyä tuntui suutarista perin kammottavalta, mutta hän tarttui kuitenkin urheasti vasaraansa, pisteli anturaan reikiä ja ajoi niihin nauloja niin että kirkko kumahteli. Vanhaan tapaansa hän löi naulat lujaan, sillä hän oli aina vasaraa käyttäessään tottunut kuvittelemaan, että hän lyö joka iskulla pahaa vasten naamaa ajaen sen näkymättömiin, ja se häntä aina innostutti iskemään reippaasti. Ja kun hän käytteli naskalia ja pikilankaa, pisti hän reiän terävästi kuin synnin piston huonoon omaantuntoon, kuroen sitten pikilangalla syntisparan lähtemättömästi kiinni. Näin hän palveli suutaroidessaan Jumalaa.
Kirkossa oli pimeätä ja rauhallista, eikä suutari huomannut mitään erikoista, vaan jatkoi työtänsä ahkerasti vaipuen syviin tuumailuihin vouti-vainajan elämän ja kuoleman, synnin ja armon johdosta. Mutta sitten hän äkkiä tunsikin tukan nousevan pystyyn ja kylmän hien pursuavan otsalleen — hänen huomaamattaan oli kirkkoon ilmestynyt itse paholainen. Suutari lopetti ompelunsa ja rupesi katsomaan, mitä paholaisella oli täällä tähän aikaan tekemistä.
Vanha kehno oli kamalan näköinen, niin kamalaan, ettei suutari ollut koskaan voinut sellaista kuvitella, eikä hän tuosta pahan ulkonäöstä jälkeenpäin muistanutkaan muuta kuin että sillä oli pitkä ja karvainen häntä, jonka päässä oli terävä ja käyrä kynsi. Siinä sitä katsoessaan suutari huomasi, ettei paholainen nähtävästi ollut vielä äkännytkään häntä, vaan kuljeskeli tuossa kirkon lattialla kuin omissa ajatuksissaan. Vähitellen silloin suutari rohkaisi mielensä ja seurasi hiljaa paikaltaan paholaisen vehkeitä.
Tämä kiristeli uhmaillen hampaitaan ja avasi kirkon lattian voudin haudan kohdalta. Sitten hän avasi haudan, nosti sieltä voudin arkun ja avasi senkin. Sanomattomaksi kauhukseen näki nyt suutari, että paholainen rupesi nylkemään voutia, tehden sen niin taitavasti, ettei ihminen olisi ikinä sellaiseen kyennyt. Kelmo nimittäin nylki voudin aivan tuppeen, niin ettei jäänyt mitään muita reikiä kuin mitä nahassa luonnollisesti voi olla, ähisi mielissään ja vannoi: "Ähäs, sainpa minä nahkasi!" Ja koko ajan hänen nylkiessään liikahteli hännän kynsi lattialla myrkyllisen näköisesti.