Muuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa ja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja kultaa. "Tässä ovat voudin rahat", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki suutarin eteen. "Työntelehän ne tänne piirini sisään", komensi tämä tyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa, sanoi suutari vain: "Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa olla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää minua". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman taakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että aavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua, oli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa, eikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi takaisin ja sanoi: "Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden kallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja niitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta tässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen lattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!"
Mutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon. Suutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi yhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen tungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan nahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla lattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan parkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon ensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti rikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.
V
Kun pappi aamulla varhain kiiruhti kirkkoon, tapasi hän siellä suutarin hyvissä voimissa ahkerasti suutaroimassa. Ei ollut vähäinen pastorin hämmästys hänen nähdessään valtavat rahakasat ja kamalan ihmisennahan hänen vierellään. Ihmeissään hän kuunteli suutarin kertomusta yöllisistä tapahtumista ja lausui vihdoin: "Suurta asetta ei Jumala tarvitse tahtoessaan tehdä vanhan kehnon puuhat tyhjiksi. Siihen kelpaa heikoinkin ihminen, kun hänellä vain on puhdas tunto ja viattoman rohkeus. Inhimillisesti katsoen oli vouti suuri syntinen, mutta Jumala ei käy tuomiolle kanssamme meidän ajatuksemme mukaan. Hän ei tahtonut luovuttaa paholaiselle edes hänen nahkaansakaan ja siksipä tämä, osoittaakseen uhmaansa ja valtaansa, niin kovasti sitä halusikin. Mutta mitäs nämä tässä ovat?"
Ja pappi osoitti suutarin piirin ympärystää. Kaikki ne rahat, jotka yöllä olivat siihen pudonneet, olivat muuttuneet paljaiksi vanhoiksi lehdiksi, mutta piirin sisässä olevat olivat puhdasta kultaa ja hopeaa. Ja kun he sitten yhdessä rupesivat tutkimaan voudin nahkaa, huomasivat he sen alkavan kutistumistaan kutistua. "Tässä on vieläkin saatanan sormi pelissä", älysi nyt pappi, haki vihkivettä ja kastoi nahan kolminaisuuden nimeen; silloin se heti lakkasi kutistumasta. Yhdessä he sitten avasivat voudin haudan, pistivät nahan arkkuun ja pappi siunasi sen uudelleen häiritsemättömään lepoon. Eikä suutarin enää tarvinnut mennä kirkkoon valvomaan.
Voudin rahat jaettiin sitten kaikille vääryyttä kärsineille ja siunautuivat ne pian moninkertaisiksi. Onni ja rauha palasi moneen vielä äsken onnettomaan kotiin. Ja suutari oli kiristänyt paholaiselta niin paljon kultaa, että sitä jäi riittävästi vielä hänelle itselleenkin, joten hän eli huoletonna kuolinpäiväänsä saakka, kuitenkaan heittämättä rakasta suutarointiansa, jota mahdollisesti ehkä vieläkin harjoittaa.
JEESUS JA PYHÄ PIETARI SUOMESSA
I
Jeesus istui iankaikkisuutensa istuimella ja hänen lempeä hymynsä levisi kirkkautena ja rauhana loppumattomuuteen. Kaukaa siinsi hänen silmiinsä ihmisten asuinsija, jonka yllä väreili milloin suru, milloin ilo, mutta enimmäkseen suru. Hänen jalkainsa juuressa istui pyhä Pietari ja kuunteli tarkkaavaisesti.
— Mitä kuuntelet, Pietari? kysyi Jeesus häneltä hymyillen itsekseen.