Ulkona pauhasi edelleen synkkä syysmyrsky. Pimeässä ja sateessa haparoiden Jeesus ja Pietari vihdoin osuivat riihen ovelle ja katsoivat sisään. Vähäisen, ovensuussa riippuvan sarvilyhdyn valossa siellä isäntä heitä odotellessaan jo oli ruvennut pudottelemaan lyhteitä parsilta ja komensi nyt heidät tylysti työhön. Pietari ja Jeesus riisuivat nöyrästi takkikulunsa ja menivät riiheen, mutta isäntä itse istahti kynnykselle katsomaan ja määräämään.

Siinä istuessaan isäntä vaipui ajattelemaan sitä matkaa, jonka jo oli tässä maailmassa taivaltanut, ja muisteli kummastuksekseen melkeinpä kuin kaiholla niitä aikoja, jolloin rikkauden enentämisen ja vartioimisen huoli ei häntä ahdistanut. Ei ollut köyhyys keveä kannettava, mutta yhtä vaikea oli toiselta puolen tämä liika rikkauskin, kun ei mielestään voinut käyttää sitä niin, että olisi tuntenut onnen ja rauhan siunausta. Mutta nämä ajatukset, jotka useinkin pilkistelivät hänen sielunsa vanhoista sopukoista kuin piilosta, hän aina päättäväisesti karkoitti, tehden siten nytkin. Hän katsoi taas riiheen, miten siellä äijät saivat työtä valmiiksi, eikä ollut hämmästyksestä uskoa omia silmiään.

Hän ei tiennyt, oliko hän unessa vai valveilla, mutta joka tapauksessa hän oli näkevinään, että toinen äijistä, joka nyt hohti niin kummallisen kirkkaasti ja liikkui keveästi kuin olisi ollut henki, keskeytti työnsä, lähestyi ovea ja otti siitä vaisusti palavan lyhdyn. Äkillinen pelko riipaisi isännän sydäntä. "Mitähän se tuolla lyhdyllä…? Kunhan vain ei sytyttäisi riihtä…? No eihän vain…?" Isäntä koetti huutaa ja rynnätä estämään, sillä hän näki selvästi, kuinka toinen kuljetti lyhtyä parsien alla joka paikassa ja kuinka tuli tarttui olkiin ruveten valtoimenaan hulmuamaan, mutta hän ei saanut ääntäkään. Ja ihmeellisintä oli, että nuo äijät eivät ollenkaan tulta pelänneet, vaan hääräsivät tuolla liekkien keskellä aivan iltikseen, vaikka tuli ihan kuin valui heidän päälleen. Isännän aivoissa vilahti tuskallinen ajatus, että siinä meni nyt kallis riihi viljoineen ja hyvässä lykyssä vielä koko kartano, kun on tällainen myrskykin; ja saamatta ääntä kurkustaan ja voimatta liikahtaakaan hän menetti tajuntansa ja vaipui siihen riihen kynnykselle, missä oli istunut.

Kun hän heräsi, oli täysi päivä ja myrsky oli lakannut. Kummastellen hän rupesi katsomaan ympärilleen odottaen näkevänsä vain savuavia raunioita. Mutta eipäs. Kaikki oli entisellään. Hän meni riiheen ja näki, että vilja oli puitu siististi ja hyvin, oljet heitetty luukusta ulos, ruumenet kasattu omaan läjäänsä ja vilja puhtaana omaansa. Ja kovin antava oli ollutkin tämä riihi: kaksin verroin sai isäntä siitä mitä oli odottanut. Kaiken tämän nähtyään hän päätyi hyvin kummallisiin ajatuksiin ja meni tupaan emännältä tiedustamaan, oliko tämä nähnyt niitä kahta vanhaa miestä, jotka olivat olleet riihellä. Ei ollut emäntä nähnyt, kun eivät olleet tulleet syömään. "Miksi niin?" — "Ei olisi uskonut, että kaksi niin vaivaista äijää voi niin pian ja hyvin puida suuren riihen".

Sen päivän perästä ei isäntä enää ollut entisellään, vaan mietiskeli hartaasti ja kostein silmin ihmettä, jonka oli nähnyt, ja hänen sydämessään heräsi polttava halu vielä kerran elämässään nuo vanhukset tavata.

III

Mutta kaukana tältä seudulta istuivat Jeesus ja Pietari korkealla vuorella ja katselivat ympärillänsä laajana avautuvaa, talvivaippaista Suomenmaata. Pietari painoi päänsä käsiinsä ja itki. Vapahtaja sääli häntä ja kysyi:

— Mitä itket, Pietari?

— Itken ihmisten pahuutta. Luulin tekeväni hyvän työn tuolle köyhälle miehelle hankkimalla hänelle rikkautta, mutta teinkin pahan. Onko rikkaus siis ihmisille kiroukseksi?

Jeesus katsoi kauas taivaan rannalle, johon syttyi palamaan suuri ja loistava iltatähti, ja vastasi mietteissään: