Sitten kiusaaja palaa ja kuiskuttaa hänen korvaansa: "Tietoa en voi sinulle antaa, mutta taidon voin. Mitä tahansa haluat tehdä, se sinulle myös onnistuu. Sehän on jo samaa kuin tieto, vai kuinka? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua palaan taas ja silloin perin sinulta omani pois. Sovitaanko näin?"
"Olkoon menneeksi!" vahvisti seppä kaupan puolestaan, sillä häntä viehätti ajatus voida tehdä kaikki, mitä halusi. Silloinhan hän ehkä löytäisi tiedon ominpäin? Niin sai seppä kiusaajalta taidon, ilman tietoa, kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaihtaen siihen sielunsa autuuden.
Näitä asioita seppä aina muisteli seisoessaan pajassaan alasimensa ääressä ja lepuuttaessaan kättänsä. Mitä kaikkea hän olikaan taiten takonut näinä kuluneina parinakymmenenä vuotena! Ei ollut sitä tarvekalua, sitä kojetta, sitä ihmeellisintä laitetta, joka ei olisi sujuen tullut hänen vasaransa alta, jos hän niin tahtoi. Hänestä oli tullut maan kuulu, jonka taitoon turvasivat viisaat ja tyhmät, ylhäiset ja alhaiset silloin, kun kaikki viimeiset neuvot olivat pettäneet. Ja hän oli auttanut, sillä häntä oli huvittanut ihmisten avuttomuus ja taitamattomuus. Olipa hän ylpeillytkin taidostaan, jopa niin, että oli pajansa oven päälle kirjoittanut: "Tässä asuu itse mestariseppä". Korkeilla kirjaimilla se oli siihen pantu, niin korkeilla, että näkyi kauas tielle saakka. Ihmiset yrittivät hänellä nauraa, mutta lakkasivat huomatessaan, ettei se ollutkaan turhaa kehumista. He rupesivat kunnioittamaan tuota synkkää seppää, jopa lopuksi häntä pelkäämäänkin, mutta hän ei siitä välittänyt, vaan takoi takomistaan, uupumatta, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka.
Mutta koko tämän ajan hän oli sydämen katkeruudella itsekseen hymähdellyt ja tyhmyyttään pilkannut, sillä hän oli huomannut paljaan taidon hengettömäksi, kun sen rinnalla ei kulkenut yhtä täydellinen tieto. Elämän murhe laskeutui uudelleen pilvisenä päivänä hänen mieleensä ja sai hänet unohtamaan, mitä hän milloinkin takoi. Kun hänen lapsensa, pieni, kultakiharainen poika, josta hän oli toivonut nousevan maailmaan vielä suuremman sepän kuin mitä hän itse milloinkaan oli, ei ainoastaan taito-, vaan myös uljaan tietoniekan, oli painanut silmänsä umpeen Surma-vanhuksen sokeassa sylissä, oli hän rynnännyt pajaansa ja ruvennut epätoivonsa ja surunsa vimmassa takomaan. "Taito", oli hän huutanut, "nyt sinua tarvitaan", ja hän oli tunkenut ahjoonsa kultia ja hopeita sekä takonut, takonut. Ja alasimelta oli valmistunut kultakiharainen poikanen, niin ihmeen ihana, ettei luonnossa milloinkaan parempaa, niin hänen pienen poikansa kaltainen, ettei eroa voinut huomata, mutta kylmä ja kuollut. Henki oli poissa eikä saapunut sepän taidosta ja rukouksista huolimatta, ja sillä hetkellä seppä älysi taidon sokeuden ilman tietoa, sitä syvintä asiaa, josta kaikki lähtee.
Seppä väsyi taitoonsa, sillä se ei riittänyt siihen, mitä hän eniten halusi. Ja hän väsyi muuhunkin, takoi vähemmän, ja vietti pitkiä aikoja nojaten alasimeensa ja tuijottaen ahjon hiilokseen tahi ovesta ulos taivaanrannalle. Niinpä nytkin, tänä iltana, jolloin outo ja selittämätön tunnelma oli hänet vallannut.
Hän oli muistanut, että näinä päivinä tuli kuluneeksi parikymmentä vuotta siitä, jolloin tuo vihamielinen varjohenki oli sanonut tulevansa noutamaan omaansa pois. Mitähän se sillä oikein tarkoitti?
V
Kuului reen jalasten kitinää ja pajan eteen ajoi huonolla ja väsyneellä hevosella kaksi vanhaa miestä, joista toinen istui ajopenkillä. Hevonen liukasteli kaljamalla ja miehet nousivat reestä. Seppä ei ymmärtänyt, miksi tämä oli hänestä niin erikoisen mielenkiintoista, sillä olihan satoja, tuhansiakin hevosia hänen pajansa eteen pysähtynyt, upeita, maan valioitakin, ja hän oli tuskin silmiänsä alasimesta nostanut. Mutta nyt täytyi uteliaana katsoa, ja suuttuneena siitä seppä päätti kohdella ynseästi noita äijä-pahoja. Äijät tulivat vihdoin epäröiden sisään, katsottuaan hetkisen, mitä pajan oven päälle oli kirjoitettu. He vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, jonka jälkeen ajopenkillä istunut pyysi nöyrästi, että seppä kengittäisi heidän hevosensa. Oli yksi kenkä aivan irti pääsemässä ja toisista olivat hokat niin pahoin kuluneet, että hepo pakkasi kierällä pahasti liukastelemaan. Mutta seppä ei vastannut mitään, eipä enää heihin katsonutkaan, vaan rupesi tuikean näköisenä takomaan, niin että säkenet sinkoilivat. Silloin sanoi toinen äijä, se, joka oli herrana istunut:
— Pyytäisimme mestarisepältä hyvän työn apua. Tarvitsisi saada hevonen parempaan kenkään.
— Eipä tässä nyt ole aikaa sellaiseen, kun on muita kiireitä, murahti seppä ja takoi takomistaan.