Se nuori pappi, joka kerran rakasti niin palavasti vaimoansa ja joka sitten, päästyään hänen rikoksestaan selville, ajoi hänet pois, kieltäen häneltä Jumalan armon osallisuuden, oli nyt vanha mies. Raskaina kuin kivi olivat vuodet pysähtyneet hänen kohdallensa, ja kiveä raskaampana painoi häntä hänen kohtalonsa ja hänen kirouksensa. Alati hän muisti tapausta vanhan myllyn luona, lausumansa kirouksen jyrkkyyttä ja asettamansa armon ehdon täyttymättömyyttä, ja eli näin päivästä toiseen tuska sydämessään. Hän muuttui hiljaiseksi ja juroksi, ihmiset rupesivat kaihtamaan häntä, ja pian hän oli erakko, joka eli omaa yksinäistä elämäänsä.
Niin tuli hänestäkin vanhus, joka hartaasti rupesi toivomaan haudan lepoa ja vapahdusta ajallisen elämän vaivoista. Mutta sitä ennen hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, että hän oli ollut väärässä, että Jumalan armo on aina selkeä totuus. Hänen vanha sydämensä kaipasi sitä lohdutusta, minkä anteeksi antava, täydellinen sovitus tuottaa.
Kerta eräänä keväisenä yönä hän näki harvinaisen vaikean unen. Hän koki siinä kaiken sen tuskan, minkä oli iässänsä kestänyt, ja luuli kukistuvansa sen painon alle. Mutta juuri kun se oli raskaimmillaan, tunki hänen pimeyteensä jostakin valovirta, joka karkoitti tuskan ja täytti hänen sydämensä ihmeellisellä aavistuksella. Hän heräsi ja nousi kiireesti, sillä hän tunsi tarvitsevansa Jumalan raikasta ilmaa. Mennessään ulos hänestä tuntui, kuin joku olisi tarttunut hänen käteensä ja ruvennut taluttamaan häntä puutarhaan päin.
Kun hän saapui sinne, näki hän ruohopenkillä vanhan, repaleisen vaimon lepäämässä. Hän hiipi lähemmäksi, katsoen tarkoin lepääjän kasvoihin. Ne olivat hänelle oudot, mutta samalla niin tutut, ja kun hän katsoi vaimon sormeen, jossa oli hänelle tuttu sormus, vaipui hän polvilleen penkin vierelle. Hän oli tuntenut vaimonsa, mutta anteeksiannon sanaa hän ei saanut kuulla, sillä tuo vanha vaimo oli kuollut. Ja papin katsoessa häneen kirkasti kuolema vaimon kasvot niin, että niistä hohti entinen kauneus, mutta ylimaallisen valon kirkastamana. Se valo virtasi lohdutuksena vanhan papin sydämeen, ja ihmeellisen aavistuksen valtaamana hän kiiruhti takaisin huoneeseensa. Siellä hän katsoi nurkassa olevaan, vanhaan keppiinsä ja huokaisten: "Kristus on syntien anteeksi antaja", vaipui tainnoksiin: hän oli ollut näkevinään, että tuoreita, vihreitä silmuja oli puhjennut keppiin.
Niin sai vanha pappi rauhan ja hautasi kotiin palanneen puolisonsa, piirtäen ristiin sanat: "Kristus on syntein anteeksi antaja". Mutta kun hän kaipuunsa ja surunsa ajamana saapui illan hämäryydessä uudelleen haudalle, oli tuohon kirjoitukseen tullut lisäys. Kirkkaina hohtivat hänen silmiinsä rististä seuraavat sanat: VAIKKA TEIDÄN SYNTINNE VERIRUSKEAT OLISIVAT, NIIN PITÄÄ NIIDEN LUMIVALKEIKSI TULEMAN, JA VAIKKA NE OLISIVAT RUUSUNKARVAISET, PITÄÄ NIIDEN NIINKUIN VILLA TULEMAN.
PAHOLAISEN VIIKATE
I
Kerran oli suuri talo, jolla oli hyvin paljon alustalaisia. Nämä saivat tehdä raskaita päivätöitä ja raataa ankarasti julman voudin heitä alati ahdistaessa. Näin rikastui talo rikastumistaan, mutta alustalaiset kärsivät kurjuutta. He rukoilivat Jumalalta apua hätäänsä, mutta mitään lievitystä ei kuulunut; päinvastoin näytti siltä, että luoja oli kääntänyt heistä kasvonsa pois, antaakseen paholaiselle täyden vallan. Ja tätä tilaisuutta vanha kehno käyttikin hyväkseen kaikin tavoin: hän usutti voutia yhä suurempaan ankaruuteen ja ahneuteen, paaduttaen hänen sielunsa sitä tietä saaliikseen, ja syöksi alustalaiset taas toisaalta entistä syvempään köyhyyteen ja kurjuuteen, siten saattaakseen heidän sielunsa syntiin ja kadotukseen. Tässä paholainen onnistui täydellisesti. Kun Jumala tarkasti taloa ja sen alustalaisia, huomasi hän synnin ruohon rehoittavan kaikkialla ja paholaisen riemuiten käyskentelevän uhriensa keskellä, ollenkaan muistamattakaan olevansa hänkin luojan tutkimattomien aivoitusten välikappale.
Yksi mies löytyi kylässä kuitenkin, josta paholainen ei vielä ollut päässyt täyteen varmuuteen, nimittäin eräs nuori torppari. Hän oli vasta mennyt naimisiin ja vaikka hän oli niin köyhä kuin olla saattaa, tunsi hän silti olevansa onnellinen. Vaikka vouti, joka oli tavoitellut hänen morsiantaan, vihasi häntä erikoisesti ja pani hänet aina mitä raskaimpiin töihin, rasittaen häntä viimeisiin voimiin saakka, pysyi hänen mielensä silti iloisena. Hilpeästi laulellen ja leikkiä laskien hän suoritti työnsä, keventäen käytöksellään ja hyvällä tuulellaan muidenkin taakkaa. Näin pysyi hänen luonteensa turmeltumattomana, eikä hän vaipunut siihen katkeraan, välinpitämättömään tylsyyteen, joka johti hänen naapurinsa yhä syvemmälle syntiin. Voudin viha häntä kohtaan yltyi yltymistään tämänkin vuoksi, sillä hän ei voinut sietää minkäänlaista onnea ja tyytyväisyyttä ympärillään, ja niin päätti hän vihdoin äärimmäisellä rasituksella koettaa tuhota hänet kokonaan.