Mutta täten saatiin nyt sovituksi Ilmolan ja Metsolan välillä, mikä oli tästä lähtien kummallekin puolelle luvallista. Mies sai rakentaa loukkujaan ja kaivaa susihautojaan Metsolan väen pyydystämiseksi, mutta karhu, susi ja kettu saivat puolestaan laillisesti syödä hänen kotieläimiään, jos niin tahtoivat.
Kun sitten mies oli mennyt tiehensä, kysyi kettu uteliaana karhulta, mitä tämä sillä tarkoitti, kun kehui ihmisen sukua olevansa. Karhu siitä selittämään, mitä oli ukko vaariltansa kuullut, että nimittäin oli jossakin maailman nurkalla ollut rikas talo, jossa oli pidetty isoja häitä. Siihen tuli kerjuu-ukko poikineen sitten ja tahtoi ruokaa siitä häätalosta. Mutta eivätpä antaneetkaan, sen kuin sanoivat vain: »Ei meillä ole niin halvoille ihmisille ruokaa kuin kerjäläisille». Siitä ukko kovin vihastui, meni saunaan ja siellä teki sitten konstejansa. Sanoi pojalleen: »Mene katso, mitä hääväki pirtissä tekee!» Poika meni katsomaan, tuli takaisin ja sanoi: »Hääväki seinille hyppii.» Ukko silloin hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja maksaa!» Teki konstejansa taas kotvan, kunnes sanoi pojalle toisen kerran: »Mene katso, mitä nyt hääväki pirtissä tekee.» Poika meni katsomaan, niin hääväki jo neljänkontan ovella vastaan tulee. Ukko yhä enemmän hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja maksaa.» Tekee, tekee konstejansa ja käskee kolmannen kerran pojan mennä katsomaan. Tämä tulee kiireissään takaisin ja ilmoittaa: »Jo hääväki metsään menee!» Niin muuttui kaikki hääväki kontioiksi metsään, ja vaimonpuolista ovat tulleet vyötikaulat kontiot. Siitä kaikkien karhujen alku matkaan lähti.
Näin puhui karhu sukuperästään, mutta susi heittäysi epäileväksi. »Miten lienee tuo sinun lähtösi», arveli hän, »koskapa samanlaista tarinaa kerrotaan niistä Viron susista.» Tulevat toiset uteliaaksi ja rupeavat pyytämään: »Kerro, kerro, kuomaseni, rattoisampi on tässä vaeltaaksemme!» No, vaikka onkin harvapuheinen ja jäykkäsanainen, niin kertoihan hukka kuitenkin.
»Vapahtaja ja Pietari kulkivat kastamassa sekä opettamassa, ja tulivat erääseen taloon, jossa pidettiin häitä. Pyysivät siinä ruokaa ja yösijaa, mutta ei luvattukaan, jolloin Vapahtaja kirosi talon ja sanoi: 'Kerran vielä te siunausta odottelette!' painoi oven kiinni ja meni. Lähetti hetken perästä Pietarin katsomaan, mitä hääväki tekee — 'seinille hyppivät'; lähetti toisen — 'ulvovat kuin sudet'; lähetti kolmannen — 'susina metsään juoksevat'! Niinpä ovat siitä tulleet sudet ja onpa joskus tavattu hukka, jolla on ollut vaimon vyöllinen ja vaskisolki. Mutta jos ihminen kerran suden täydestä hyvästä sydämestä siunaa, niin silloin susi taas muuttuu ihmiseksi, sillä siunauksen voima on niin suuri…» — »Niin», sanoi siihen karhu ajattelevan näköisenä, »jos tässä oikein todet puhutaan, niin ylhäisemmät, ovat lähdöt karhujen sukukunnalla kuin nyt näistä ilkeistä ihmisistä. Tuollahan on ohto synnytetty luona kuun, tykönä päivän, Otavaisten olkapäillä. Sieltä hänet sitten laskettiin maahan simasaloon ja siellä häntä sinisirkku metsän neiti liekutteli kultaisessa kätkyessä kukkalatva kuusen siimeksessä. Ja kun hänet pyhän virran pyörteellä ristittiin, niin kukapa tuli ristijäksi? Itse Himmerkin kuningaspa tietenkin ja ristiäitinä ja kummina oli pyhä piika pikkarainen. Ja mikä pantiin lapselle nimeksi — mikäpä muu kuin 'lullamoinen, lallamoinen, karva kaunis röyhetyinen, mesikämmen käyretyinen.' Sehän karhujen synty on.»
»Jaa, jaa», myönsi nyt kettu, »monenlaistahan kerrotaan meistä eläimistä, niinkuin esimerkiksi sudenkin synnystä. Kulkihan kerta Syöjätär vesiä ja sylkäisi, jolloin vedestä nousikin ilkeä Kuolatar. Tämäpäs nyt autiolla ja puuttomalla saarella mykelsi hiukan kahta kämmentänsä ja sai siitä vähän nukkaa irti, minkä viskasi veteen. Vesi kuljetti nukan metsän korven kainaloon, jossa sitten tämä karvajalka sykkö syntyi…»
»Aina sinä…!» suuttui nyt susi, mutta kettu tuumi vain kylmästi kertovansa syntyjä syviä, eikä suinkaan omiaan laskettelevansa.
Rauhoittui siitä susi kuitenkin ja rupesi harvakseen taas siinä kulkiessa kertoilemaan: »Kummallisia tarinoita jutellaan susista ja ihmisistä», sanoi hän. »Oli ollut muutamalla miehellä äärettömän saita akka, joka vartioi kaikkea omaisuuttaan aivan syntisen itaruudella. Olipa häneltä kerta varastettu seitsemän markkaa ja siitäkös hän nousi aivan raivoon, haki mahtimiehen ja pyysi häntä etsimään varkaan. 'Mutta jos se koskee omaan taloon?' oli mahtimies varoittanut. 'Koskekoon vain!' tuomitsi emäntä, 'kuka käski mennä ottamaan minun rahojani.' 'Hyvä on', arveli noita ja rupesi tekemään temppujansa ja lukemaan lukujansa. Silloinpa Jumala päätti rangaista emäntää hänen saituudestaan ja kovasydämisyydestään, ja antoi mahtimiehen sanoille kamalan tehon. Kun hän oli aikansa lukenut luottehiaan, rupesikin emännän pieni poika ulisemaan vuoteessa kuin susi, hyppäsi sieltä hetken perästä sutena permannolle ja juoksi ulos. Turhaan emäntä huuteli häntä takaisin ja itki itkemistään, poika oli mennyt. Mahtimies kuitenkin ilmoitti emännälle, että jos hänen omalla kädellään onnistuu antaa sudelle ruokaa, niin se silloin palautuu ihmiseksi.
»Seitsemän vuotta nyt emäntä itki poikaansa ja koetti hyvittää entistä itaruuttansa. Aina kun iltaisin salolta kuului susien ulvontaa, meni hän ulos kuuntelemaan, tuntuisiko joukosta hänen poikansa ääni, ja yöt hän saattoi näin vartioida tähtitaivaan alla tilaisuutta saada antaa pojalleen ruokaa. Tulipa sitten vihdoin joulunaatto, pyhän rauhan yö ihmisille ja eläimille, ja emäntä askaroitsi aitallansa jouluvalmistuksissaan. Surren hän taas muisteli rakasta poikaansa, joka oli sudeksi muuttunut, ja huokasi: 'Kunpa tulisit, rakas poikani, kerta näkyvilleni, niin rakkaalla kädellä ojentaisin sinulle parhaan antimeni.' Silloinpa laskikin harmaa susi käpälänsä aitan kynnykselle ja katsoi pyytävästi emäntään. Voittaen pelkonsa emäntä nyt antoi sille lihaa ja niin muuttui susi pojaksi jälleen. Mutta kauhea nälkä hänellä oli, sillä hän ei ollut saanut niinä seitsemänä vuonna kuin yhden kissan syödäkseen.» Näin puhui susi ja ihmeissään kuuntelivat hänen tarinaansa kontio ja kettu.
Näin puhellessa oli matka kulunut rattoisasti. Mennessään erään tien poikki näki karhu tiellä omituisia, ruskeita palleroita, nuuskaisi niitä ja sanoi ketulle: »Tule sinä nuoremmilla silmilläsi katsomaan, minkä linnun munia nämä ovat.» Kettu tuli ja irvisteli: »Linnun munia! — hevosen kikaroitahan nuo ovat.» Karhu nolostui, suutahti ja poikkesi omalle asunnolleen. Kettu ja sutikainen menivät edelleen, kunnes äkkiä pysähtyivät. Kumpainenkin oli yhtaikaa nähnyt saman omituisen esineen.