Eläinsatuja lukiessani on mielessäni aina herännyt ajatus, että niissä piilee enemmän kuin paljas tarkoitus huvittaa lapsia sukkelilla jutuilla. Ensinnäkin ne ovat ikäänkuin jäljelle jääneitä tahi näkyvissä olevia sirpaleita jostakin uponneesta, kerran eheästä kokonaisuudesta, joka olisi yhtenäisesti kertonut eläimistä ja ihmisen suhteesta niihin. Toiseksi ne ovat, kuvatessaan tämän suhteen vaiheita, joutuneet kertomaan siitä, kuinka ihminen vähitellen voittaa metsän eläimet, karkoittaen heidät yhä kauemmaksi viljelyksen tieltä. Kolmanneksi on kansamme runollinen mielikuvitus nähdäkseni saavuttanut niissä erään kauneimmista voitoistaan luodessaan onnistuneen, humoristisen luonnekuvan useista metsän ja kodin eläimistä. Neljänneksi se on niihin sisällyttänyt paljon tavallisessa elämässään saavuttamaansa luonnonkäsitystä, siveellisiä periaatteitansa ja omaa kulttuurihistoriaansa, vaistomaisesti asettaen siinä oman kokemuksensa mukaisesti ikäänkuin kaiken keskustaksi ja huipuksi maanviljelyksen, karhu paran suurenmoisen kaskenkaadon. Kokonaisuutena siis eläinsatumme muodostavat mielestäni rikassisältöisen viljelyksen eepoksen, jossa veikeän ja humoristisen puvun alla on vakava ja ankara tosiasia.
Sadut lienevät enemmän kuin muu kansanrunous aiheiltaan kansojen yhteistä omaisuutta. Eläinsatuihinsa on meidän kansamme kuitenkin mielestäni painanut niin paljon oman luonteensa, luonnonkäsityksensä ja kokemuksiensa leimaa, että niiden pohjalla syntynyt eläinromaani on erikoisesti suomalainen, enimmäkseen toista kuin esim. kuvaannolliset Reinecke-historiat. Nämä jälkimmäiset ovat pääosaltaan moralisovia kettujuttuja, vailla korkeampaa runollista perusaatetta, joka taas, kuten ainakin allekirjoittanut on asian käsittänyt, muodostaa meidän eläinsaduissamme huomattavalla kauneustasolla olevan pohjan; tämän antamassa valossa on sitten nähty kaikki muu, ylinnä kettu juoninensa.
Kertomuksen juoneksi olen asettanut metsän ja kodin eläinten sekä ihmisen, s.o. Metsolan ja Ilmolan vastakohdan, niinkuin se itsestäänkin saduista ilmenee; tämän rinnalla, välittäjänä ja viejänä tapauksesta toiseen, toiminnan antajana, esiintyy pääasiassa kettu. Tähän lankaan olen sitten koettanut ripustaa näkyville kaikki ainekset, niin paljon kuin suinkin olen niitä saanut kokonaisuuteen mahtumaan. Ainekset olen aluksi luokitellut aiheitten mukaan käyttäen siinä apuna professori Antti Aarnen tyyppiluetteloita [Verzeichnis der Märchentypen. F F Communications n:o 3, 1910; Finnische Märchenvarianten. F F Communications n:o 5, 1911; Sama, Ergänzungsheft 1, F F Communications n:o 33, 1920]; nämä eri toisinnot olen sulattanut yhteen yhtenäisiksi tapaussarjoiksi ja koettanut samalla puoleksi ulkoa lukien tehdä omakseni niiden kansanomaisen kielen ja kertomatavan. Näin menetellen luulen yleensä onnistuneeni välttämään suurempaa väkivaltaa ja »omia» lisäyksiä.
Mitä kertomatyyliin muuten tulee, olen katsonut siinä oikeudekseni kykyni mukaan pyrkiä mahdollisen suureen mehevyyteen, jopa kansanomaiseen leveyteenkin. Käsitykseni on nimittäin se, että kansamme kertoo — ainakin itäsuomalaisella alueella — omissa oloissaan, vain tuttua väkeä kuulijana, satunsa elävästi, mehevästi ja laajasti; tästä on itselläni varma muisto lapsuuteni ajalta Suomussalmelta, jossa kolmisenkymmentä vuotta sitten sadunkertominen vielä oli pirttien suosittua iltahuvia. Mutta heti kun kirjaanpanija, satujen kerääjä, joka useinkin on ylioppilas tahi muu »herra», saapuu kyninensä ja papereinensa kertojan ääreen, valtaa tämän luonnollisesti ujous, ja koska hän muutenkin pitää satuja »loruina», tulee hän väkisinkin muuttaneeksi kertomatapaansa. Niinpä ovatkin usein kirjaanpannut toisinnot yksittäin luettuina sangen »kuivia», jopa vähäpätöisiäkin, sisältäen kuitenkin tavallisesti sen ytimen, joka sopivasti paisutettuna antaa sille tarpeellisen lihan ja veren.
Teokseni synnystä on minun kiittäminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, jonka arvoisa johtokunta salli minun sitä yrittää ja joka on kunnioittanut työni tulosta ottamalla sen »Toimituksiinsa»; professori Kaarle Krohnia, joka on pitkin matkaa avustanut minua arvokkailla neuvoilla, m.m. kohdistamalla huomioni Metsolan ja Ilmolan vastakohtaisuuteen ja lukemalla käsikirjoitukseni, jolloin hänen neuvoistaan tulin ymmärtämään monen lyhennyksen ja korjauksen tarpeellisuuden; maisteri E.A. Saarimaata, joka samoin on lukenut käsikirjoitukseni ja antanut useita arvokkaita neuvoja sekä tehnyt kielellisiä silityksiä; tohtori E.A. Tunkeloa, joka hyväntahtoisesti on lukenut korjausarkit ja saanut minut kiitollisena korjaamaan monet kielelliset ja tyylilliset epätarkkuudet; tohtori Santeri Ivaloa ja tohtori Juhani Aho vainajaa, jotka suopealla ja luottavalla suhtautumisellaan yritykseeni ovat minua paljon siihen innostuttaneet. Näille arvoisille henkilöille lausun parhaimmat kiitokseni, valittaen, ettei Juhani Ahon oltu sallittu olla teokseni kummina niin pitkälle kuin hän itse asiaan mieltyneenä, sen alkuvaiheiden aikana, sanoi haluavansa.
Pälkäneellä, elok. 27 p. 1921.
Osmo Iisalo.
I.
TIE KÄYDÄ, HAKO LEVÄTÄ.
Susi juoksi suota myöten,
Karhu kangasta samosi.
Suo liikkui suden jälessä,
Kangas karhun kämmenissä.