Mutta kun karhu sitten parannuttuaan meni yhteishalmeelle omaa osaansa saamaan, olivat siellä vain oljet jäljellä. Karhu valitti: »Kun narrasit etkä antanutkaan!» — »Annoinhan minä», vastasi isäntä, »itsehän valitsit tyvet ja tuossa ne ovat. Mutta ensi kesänä saat latvat, jos niitä luulet paremmiksi.» Karhu tyytyi siihen, mutta arveli samalla, että taitaa olla parasta, kun kaataa itse kasken itselleen, niin saa pitää sekä tyvet että latvat.
XXXI.
JOKA MAATA KUOKKII, SITÄ JUMALA RUOKKII.
Tiuskipa tiainen puusta:
»Eipä nouse Osmon ohra,
Ei kasva Kalevan kaura,
Ilman kasken kaatamatta,
Tuon tulella polttamatta.»
Samaan aikaan kun karhulle juolahti mieleen tämä oma kaskituuma, oli kettukin saanut mustelmansa nuolluksi ja tapasi kulkiessaan suden. Hukka paikalla aikoi törmätä Repolaista niskaan, kuitatakseen hänelle monet entiset kalavelat, mutta Mikko nokkelasti pyörähti syrjään ja sanoi: »Älä, hyvä veli, minua ahdista, minulla on sinulle oiva tuuma kerrottavana.» Hukka tuli uteliaaksi ja arveli, että ehtiihän tuon räähkän senkin jälkeen tappaa, kun on ensiksi siltä kuulumiset esiin puristanut, ja murahti siis odottavasti, että kyllä ne Mikon hyvät tuumat tunnetaan. Aluksi silloin kettu keksi sanoa olleensa äsken kirkossa, jossa oli kuuluutettu suden ensi viikolla pääsevän lammaspaimeneksi. »En usko», murahti susi halveksivasti. »Kuuluutettiin siellä muutakin», jatkoi kettu, »sellaista, että ensi viikolla tulee suuri sudenmetsästys.» »No sen kyllä uskon», sanoi susi, »mutta mikä se sinun oiva tuumasi olikaan?»
Kettu heittäytyi nyt surulliseksi, näytti hukalle vammojaan ja kertoi, miten Horpon akka oli häntä lyönyt. Hän haasteli murtunein mielin: »Nahkani tähden ne erittäinkin minua vihaavat ja vielähän siinä tosin on lisänä sekin, että tuleehan sitä toisinaan tehdyksi vähän pahankin nimellistä, kesällä kaapatuksi lampaan vuona ja viedyksi pojille pesään ja sellaista pientä viatonta muuta. Mutta luulisi noiden näin pienet pahanteot sietävän, kun ei ole sitten koko pitkänä talvena metsässä paljon mitä saada, mutta eipäs. Sitäkin vähää, minkä sieltä talvella löytää, täytyy pelätä, jotta olisikohan myrkkypala niissä lihankappaleissa. Ja kun ne hylkää ja lähtee toista etsimään, niin on pantu lihapala käpälälaudan nenään, vaaralliseen haarukkaan, johon tarttuvat käpälät kiinni. Ei ole siis erähäistä meikäläisen elämä nykyään!»
»Ei ole!» kiihtyy siitä susikin vakuuttamaan. »Nälkähän minullakin on talvella, jolloin ei saa paljon mitään muuta kuin joskus laihan koiran kaapatuksi. Harvoin sattuu sianporsas silloin herkuksi eteen. Onko siis kumma, jos joskus erehtyy sellaiseenkin pahaan, että tulee lapsi siepatuksi, — minkä siinä tekee, kun on tulinen nälkä eikä satu muuta eteen?»
»Minkäpä minkä!» vahvisti kettu ja jatkoi sitten: »Hauskempaa olisi, kun tulisi syödyksi aina sellaista, ettei siitä ihmisten viha päälle nousisi. Siksi tässä ajattelin kulkeissani, että meidänkin pitäisi ruveta elämään suuruksella, niin ei olisi ilmolaisilla siihen mitään sanomista. Mutta sitä en vielä tiedä, miten niitä suuruksia saataisiin edes siemeneksi.»
Hukka harkitsi asiaa. »Kun saataisiin edes yksi riihi puida, niin siitä sitä jo tulisikin siementä. Kuule, meneppäs sinä pyytämään Horpon isännältä, että hän antaisi puida yhden riihen.» Kettu tuli hiukan epävarman näköiseksi ja arveli, että paha hänen nyt on Horpolle mennä, kun sieltä äsken sellainen kyyti annettiin. »Parempi sinun on sinne mennä kuin minun», sanoi hän, »ei muuta kuin lupaat, ettet tee enää kesällä etkä talvella pahaa, niin varmasti antaa meille yhden ahdetun riihen puitavaksi.» Lähdettiin siten yhdessä matkaamaan Horppoa kohti.
Mutta siinä samassa palaileekin karhu myrrysmielin Horpon huhdalta ja hautoo uutta kaskenviljelys-tuumaansa. Ketun menivät silmät pystyyn hänet nähdessään ja hän jättäytyi varovaisesti hukasta hiukan jälkeen, nähdäkseen, mitä Pekka aikoi. Karhu pörhistikin pelottavasti niskakarvojaan ketun huomatessaan, mutta unohti vihansa, kun susi rupesi hänelle kertomaan siitä suuruksen hankinta-asiasta, että nyt mennään Horpon isännältä siemeniä hakemaan. »Voi miesparat!» säälitteli karhu heitä vihellellen kummissaan, »ettehän te tunne näitä maanviljelyksen perusteita ollenkaan. Mihin te ne siemenet kylvätte, kun ei ole kaskea kaadettuna eikä poltettuna? Sehän ensiksi pitää kaataa ja sitten olla talot ja kaikki muut kunnossa, ja sen jälkeen saa hukka käydä Horpolta siemenet hakemassa. Mutta kun halunnette ryhtyä yksiin tuumiin, niin mikäs siinä — kaadetaan kaski ja laitetaan tuvat ja muut asunnot. Minähän olenkin tässä juuri niissä aikeissa.»