KEN EI KISSAA ELÄTÄ, HIIRIÄ ELÄTTÄKÖÖN.
Kissa on saatu kiukahalla,
Nenä neittä, pää jänistä,
Häntä Hiiden palmikkoa.
Näihin aikoihin sattui Kääpälässä sellainen surullinen tapaus, että kissa, talon vanha palvelija, joka oli uskollisesti toimittanut tehtäviään jo neljätoista vuotta, hiirtä maitohuoneessa tavoittaessaan kaatoi maitoruukun ja se siinä särkyi muruiksi. Ja vaikka tämä oli ensimmäinen vahinko, mikä kissalle koskaan oli sattunut, sydäntyi Kääpälän akka siitä niin, että sanoi isännälle: »Tuo kissa tapa pois!» Mutta isäntä tuumi siihen: »Minun on sääli tappaa häntä, vanhaa miestä, — vaikka hänet salolle saattelen ja sinne eksytän; pitäköön, jos tahtoo, itselleen siellä jotakin elatusneuvoa.» Ja niin hän pani kissan säkkiin sekä vei metsään, jonne eksytti vanhan palvelijan.
Vakavin, elatushuolien painostamin miettein ja itkeä tihrustellen kissa siinä nyt kävelee pitkin saloa, kun jo sattuukin itse Mikko tulemaan vastaan. Ei ollut hänenkään mielialansa niitä hilpeimpiä, mutta ei varsin matalakaan, sillä hän oli tottunut siihen, että nokkela mies aina selvittää itsensä vaikeastakin pulmasta. Nähdessään kissan, elävän, jota ei ollut koskaan Metsolassa huomannut, hän rupesi arvailemaan, mikä otus tuo mahtaisi olla, ja päättelikin kuulemiensa kuvausten nojalla, että tämä nyt on varmaan itse herra Vinkkeli, kissa. Tuumien, että kissan ystävyydestä saattaisi olla näissä oloissa melkoista hyötyä, hän laati kissalle sulavan tervehdyksen sanoen: »Kotsa Muilovits Artamonovits, mihin nyt matkasi pitää?» Kettu oli näet aikoinaan vaellellut Ryssänmaalla ja siellä oppinut suurilla arvonimillä ja sulavilla sanoilla toisia puhuttelelemaan. Kissaa miellytti tämä kohteliaisuus ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja miten hänet sitten oli metsään eksytetty. Täällä hän nyt salolla kuljeskeli etsien jotakin suuhun sopivaa. »Mutta minne olet itse, kettu kuoma, nyt matkalla?» kysyi hän lopuksi. Kovasti suruissaan kettu puolestaan selitti, kuinka karhu ja susi olivat käskeneet hänen poistua näiltä mailta kokonaan ja kuinka hän nyt harhaili täällä puoleksi piilossa, etteivät vain vihamiehet saisi häntä kynsiinsä. Niin kova tuomio oli hänelle langetettu. Silloin sanoi kissa: »Ota minut rengiksesi, niin ei tarvitse mennä muille maille. Annat minulle palkaksi ruoan ja hoidon, jos sinulla on, mistä antaa.» — »Ainahan sitä sen verta olisi», tuumi siihen kettu, »mutta en minä silti tohdi olla täällä, sillä kyllä karhu ja susi sinun voimiltasi minut tappavat». — »Ole huoleti!» vahvisti häntä silloin kissa, »minä olen siksi topakkaa sukua, että minä tapan ne molemmat, jos tahdon, kuten teki ukkovaarinikin, vaikka siinä oli vielä jalopeura kolmantena». Ketulla menivät silmät suuriksi tämän kuullessaan ja hän tiedusteli kissalta, milloin ja kuinka tämä oli tapahtunut, koskapa hän ei ollut sattunut koskaan siitä mitään kuulemaan.
»Se oli seikka semmoinen», kertoi kissa, »että niihin aikoihin, jolloin täällä Metsolassa vielä eleli jalopeurakin, eräs esi-isistäni sattui istua kököttämään aidalla, juuri kun jalopeura, karhu ja susi kulkivat siitä ohitse. Ylimielisyydessään silloin jalopeura sanoi sudelle: 'Syö sinä tuo eläin, minä en rupea, en viitsi ryhtyä noin pieneen eläimeen.' Silloinpa vaarini, joka oli kuullut jalopeuran sanat, suuttui, köyristi selkäänsä ja sanoi: 'Jos minä tahdon, niin minä tapan teidät jok'ainoan'! Tästä oudosta uhkauksesta nyt jalopeura, karhu ja susi säikähtivät kovasti ja rupesivat miettimään sekä pelkäämään kissan aikomuksia ja menivät autiotupaan piiloon. Karhu meni lattian alle, susi päreorsille ja jalopeura uunille, ja niin ruvettiin odottamaan, mitä tuo kissa hyväkäs mahtaisi tehdä. Eipä aikaakaan, kun jo kissakin tuli pirttiin hiiri suussa, hyppäsi pöydälle ja rupesi siinä syömään saalistansa, hiljaa marmattaen syödessänsä. Karhu tuli kovin uteliaaksi tämän merkillisen äänen kuullessaan, ja liikahti piilossaan paremmin nähdäkseen, miten kissa sitä ääntä pitää. Mutta silloinpa vilahtikin hänen korvansa lattianraosta, kissa huomasi sen, luuli hiireksi ja hypätä loikkasi tämän luullun hiiren niskaan, tarttuen karhua korvasta kiinni. Kamalasti säikähtäen tästä äkillisestä hyökkäyksestä ja luullen viimeisen hetkensä tulleen karhu umpimähkään yritti töytäistä pakoon sieltä permannon alta, mutta, taittoihin niskansa lattian rakoon ja kuoli siihen heti Mutta eipä ollut kissakaan vähemmän säikähdyksissään kun hiireksi luulemansa näin äkkiä muuttui karhuksi ja niinpä hän puolestaan hirmustuneena pökäisi päreorsille pakoon. Hukka, joka vavisten oli nähnyt, miten karhun oli käynyt, luuli silloin oman vuoronsa tulleen ja henkiriepuaan säilyttääkseen karkasi orsilta lattialle. Siinä kävi kuitenkin niin onnettomasti, että kun hän hätäännyksissään harppasi eikä tarkoin katsonut, mihin loikkasi, niin paiskasikin äijäpaha päänsä pankon kylkeen aivan puhki ja siihen kuoli. Aivan kauhistuneena puolestaan kissa hyppäsi orsilta uunille, arvellen, että siellä ei nyt ainakaan mitään petoa liene, ja silloinkos sieltä tuli jalopeuralle kiire ja käskemätön lähtö. Ei muuta kuin korentona peto potalsi ovea kohti, löi päänsä puhki ovenpieleen ja siihen kuoli. Sillä tavalla siis kissa tappoi ne kaikki kolme, aivan kuten oli uhannutkin.»
Näin kertoi kissa ja kettu sanoi siihen syvämietteisesti, että »ahaa». Ketulle johtui kissan kertomuksesta mieleen, että ehkäpä tässä sittenkin kissan avulla hyvinkin puoliansa pidettäisiin, ja niin hän pestasi siinä kissan rengikseen, lupasi syöttää häntä puhtaalla linnunlihalla, sekä vei hänet talolleen, jossa rupesivat yhdessä elämään. Tarkoin siellä nyt kettu perehtyi kissan elämään ja vaiheisiin, sillä hänellä oli omat tuumat mielessänsä.
Näin tuli Kääpälän vanhasta mirristä Kettu Repolaisen renki.
XXXIII.
KISSA KÖYHÄN PIIKA, KOIRA KÖYHÄN RENKI, KATINPOIKA PALVELIJA.
Rusko on mullasta ruvennut,
Karvahalli kankahalta,
Noussut suolta suurijalka,
Lehosta leveäkämmen.