Yhä entistä ihmeellisemmältä rupesi karhusta ja sudesta tämän jälkeen tuntumaan ketun renki ja heitä jo kammotti ajatella, miten heidän kävisi, jos se metsäretkillään vielä heidät yhdyttäisi, se kun kuului olevan sellainen metsämies, että revolla päiväkaudet riittää tuota makkarasuolienkin virutusta. Mutta pelosta huolimatta tuntui heistä yhäkin siltä, että kyllä pitäisi saada nähdä moinen peto, jolla oli monta ihmeellistä nimeäkin ja joka oli matkustellut paljon vierailla mailla, josta oli nyt tullut veljeänsä tänne Metsolan maille katsomaan.
XXXIV.
KOPEA KUTSUTTU VIERAS, UJO OUTO, KUTSUMATON.
Täysi, täysi, kyllä, kyllä,
Tämäniltaista iloa,
Päivän laskun laulantoa.
Tuumivat taas karhu ja susi, miten saada nähdä se Kattes-Johannes, ja tavataan Mikko, jolta asiaa kysytään. Silloin sanoi Mikko ihmetellen: »Hö, johan sen kumman nyt toki nähdä saa; ei muuta kuin laatikaa pidot ja käykää kohteliaasti kutsumassa meidät kestiin, niin me tulemme. Silloin saatte sen nähdä ja huomata, kuinka sillä silmät kiiltävät. Mutta varoen silloin pitää menetellä, sillä jos se vihastuu, niin me olemme onnettomat kaikki». — »No tokihan tässä kestit pystyyn saadaan!» ihastuivat silloin karhu ja susi, sekä päättivät mennä iskemään hevosen, koska sen liha oli heistä äsken niin hyvältä maistunut.
Lähti siitä karhu hevosta ottamaan, mutta hevonen potkaisikin häntä päähän, niin että sitä piti ruveta siinä parantamaan. Susi ei saanut mitään, vaan tuli katsomaan, oliko karhulla jo kestiruokaa kyllälti, näki karhuparan päätään parantavan ja kysyi: »Mitenkä, veli, nyt näin olet?» Karhu siihen valitti. »Jumala kielsi, ei antanut syömistä minulle; menin hevosta ottamaan, niin se potkaisi, että pääni puhkesi, ja nyt täytyy tässä tällään olla; nälkäkin olisi, mutta ei ole mitä syödä.» Hukka tästä kovin närkästyi ja sanoi: »Mitä se Jumala nyt sillä tavalla — jahka minä tästä lähden ja pudistan siltä syömistä!» Ja niin meni hukka uljaasti Jumalan eteen ja pyyteli syömistä. Jumalan vihdoin lauhtui mieli. »No pitänee tuota antaa», sanoi. »Ka, vielä karhuveljellenikin pitäisi olla syömistä», jatkoi hukka, »läsii vain ja pää on puhki». »Pää on puhki», ihmetteli Jumala, »missä siltä pää puhkesi?» — »Ka hevonen potkaisi». — »Ahaa», sanoi Jumala, »miksipä meni luvatta ottamaan hevosta! Mutta menkää, otatte lehmän — mistä löydätte ylen suuren harasarven, niin se ottakaa!» Mikäpäs siinä: mentiin ja lehmä kaadettiin.
Laitettiin sitten kestipaikka kuntoon, lehmältä kesi päältä kuorittiin, jotta olisi esteettömämpi syödä, ja ruvettiin vieraiden kutsumista ajattelemaan. »Mene sinä, kuomaseni, kutsumaan», kehoitti karhu, »Kyllähän minä muuten», esteli susi, »mutta minulla on niin kankea selkä, että se renki vielä repii minut», »Kankea minäkin olen», valitteli karhu, — »kun olisi se kettu ollut yksissä puuhissa, niin se olisi ollut sopiva käskemään, se kun on niin sievä, vaikka sillä onkin vähän voimaa — se auttaa paljon sievyys matkalla». Tekevät siinä sillä tavalla esteitä, kunnes susi viimein suostuu lähtemään käskymatkalle.
Tulee susi varoen ketun talolle ja miettii, miten saisi sopivasti vieraat kutsutuiksi. Kun tulee ovelle, niin sinä jo rohkeus pettää eikä muista, millä nimellä olisi ollut paras ketun renkiä kutsua. Sanoo kuitenkin vapisevalla äänellä: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!» Mutta repo kun hyppää sieltä pihalle hänen eteensä ja ärjäisee: »Vai sillä tavalla sinä kutsut, suurisuu, raakahäntä, kaikeksi sätit renkiäni! Odotahan kun sanon Kotsa Muilovitsalle, ettet häntä edes pitoihisi oikealla nimellä kutsunut». Ja siinä samassa kun kettu taas pyörähti sisään sanomaan muka kissalle, kuinka susi oli ollut epäkohtelias, tämä läksikin lipettiin kiiruimman kautta. Karhulle hän sitten vavisten selitti: »Voi hyväinen aika, kun tuli vahinko — en muistanut oikein ukon nimeä, jolloin kettu sätti minua suurisuuksi, raakahännäksi ja jos miksi, ja ryntäsi taloon Kotsa Muilovitsalle kantelemaan — tuskin pakoon pääsin. Ei auta nyt muu kuin että sinä menet yrittämään uudestaan.»
»No jahka minä tästä lähden», mukautui karhukin ja mennä lönkytteli ketun talolle, miettien matkalla makeinta niistä muukalaisista nimistä, joita kettu oli maininnut. Perille tultuaan hän ääni vähän täristen oven raosta laati koreat kutsut: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!» Mutta repo kun taas lennähti siitä hänen eteensä ja sanoi: »Sellainen sinä hävytön, leveäotsa, länttäjalka ja nuplaperä olet! Pitoihin tulet kutsumaan, mutta et edes oikealla nimellä kutsu! Odotas kun sanon Kotsa Muilovitsalle!» Ennen kuin repo kuitenkaan ehti mennä sisään, ehätti karhu, jolle jo tuli hätä, uudelleen sanomaan: »Kotsa Muilovits, piti sanomani, tulkaa pitoihimme!» No, kettukin siitä muka ihastuu ja sanoo: »Kas, hyvä mieshän sinä oletkin ja hyvin myös kutsut! Kyllä me tulemme, ala vain mennä edellä. Mutta muistakaakin katsoa piilosta, sillä jos se saapi nähdä teidät, niin se syöpi!» Niin palasi sitten karhu suden luo ja sanoi, että piiloon nyt, pian ovat vieraat täällä!
Siinä samalla oman kiireen vuoksi äijäparoilla hätä lisääntyi ja he rupesivat hakemaan itselleen piilopaikkaa, jossa olisivat varmasti turvassa, mutta josta kuitenkin hyvin näkisivät sen ihme-elävän. Susi hautautui lehmänraadon viereen risuläjän alle, mutta niin taitamattomasti, että joutui selin lehmänraatoon. Karhu taas nousi raadon vieressä olevaan puuhun, arvellen sieltä kaikki hyvin näkevänsä, mutta silti olevansa luokse pääsemättömissä. Puun oksat kuitenkin estivät häntä joka suunnalle näkemästä. Pamppailevin sydämin siinä sitten odotetaan pelätyn ja kunnioitetun vieraan tuloa.