— Aitoja tai ei, niin voitimme joka tapauksessa, vastasi Stanton.
— Tietysti! Te jatkoitte ajoa vaunun etupuolella, niin että takaosan täytyi kiivetä takaisin maantielle ja seurata mukana. Minä sitä odotinkin; teillä oli liiaksi kiire, välittääksenne sellaisesta pikkuasiasta kuin aidasta.
— Te siltä näytittekin kuin olisitte sitä odottanut. Jos minulla tuollaisissa tapauksissa on liian kiire ollakseni levoton, Floyd, niin on teillä sen sijaan aikaa siihenkin. Ajatteletteko milloinkaan, kun me olemme ajamaisillamme nurin, mitä siitä todenmukaisesti olisi seurauksena?
Floyd pysähtyi ja katsoi kysyjään kirkkailla silmillänsä.
— Yhtä asiaa minä pyydän, vastasi hän totisesti. Kun ajamme nurin, ajakaamme sitte kunnollisesti. Kuolemista vastaan ei minulla ole mitään erikoista… se minun kumminkin täytyy tehdä ennemmin tai myöhemmin — mutta murskaantua ja tulla sitte parsituksi kokoon, ei kiitoksia! Siksi juuri, jälleen pilkisti hänen vastustamaton hymyilynsä esille, minä tunnen itseni niin varmaksi teidän kanssanne; teidän ajotapanne tekee kuoleman ehdottomaksi.
Se riittää, vastasi Stanton, me näemme siis jälleen toisemme.
He tapasivat toisensa junassa ja viettivät pitkät tunnit matkalla työskennellen ja jutellen. Toisten matkustajien huomio kiintyi noihin kahteen, jotka istuivat vastatusten syventyneenä milloin keskusteluun milloin väittelyyn. He täyttivät piirustuksilla ja numeroilla tyhjät kirjekotelot, juna-aikataulut vieläpä ruokalistatkin ravintolavaunussa.
Kumpikin osottautui olevansa perillä kaikissa automobiiliteollisuutta koskevissa asioissa ja Stanton eritoten suurempia teknillisiä tietoja vaativissa kysymyksissä.
— En tietänyt… ihmetteli Floyd lopuksi.
Stanton ehätti kysyjän, selittäen vähän pitämättömällä äänellä: