Elias Lönnrot.
TOINEN MATKA v. 1831.
[Lönnrot läksi Helsingistä 28 p:nä toukokuuta ja aikoi pohjoista tietä Vienan lääniin, kulkien Rautalammin, Pielaveden ja Iisalmen kautta Kajaanin kihlakuntaan, josta hän sydänmaiden poikki Vuosangan, Mikitän ja Härmäjärven kylien kautta samoiltuansa saapui Kuusamoon Venäjän rajalle, jossa matka keskeytyi. Elokuun 6 p:nä hänet tapasi täällä lääkintöhallituksen kirje, jossa käskettiin runonkerääjää palaamaan takaisin Etelä-Suomeen vastustamaan äsken maahan ilmaantunutta koleraruttoa. Elok. 22 p:nä oli Lönnrot taas Helsingissä. Paitsi tähän otettua "Helsingfors Morgonblad'issa" v. 1832 N:oissa 62-43 olevaa matkakertomuksen katkelmaa, on Suomal. Kirjall. Seuran arkistossa vaan muutamia hajanaisia muistiinpanoja. — Jouduttuansa koleralääkäriksi syksyllä v. 1831 Lönnrot kävi muun muassa 20:ntenä p:nä marraskuuta Sääksmäellä tutkimassa kuuluisaa Ritvalan Helka-juhlaa. Tällöin muistiinpani Lönnrot n.s. Ritvalan Helkavirret, ja seuraavana vuonna hän "Helsingfors Morgonblad'issa" (n:oissa 41-42) julkaisi tähän liitetyn kuvauksen juhlanvietosta.]
Ote päiväkirjastani.
— — — Oltuani koko edellisen viikon vapaana vilutaudin kohtauksista, läksin sunnuntaina kesäkuun 19 p:nä Rautalammilta Pielavedelle. Kirkossa minulla oli tilaisuus katsella kansaa juhlapuvuissaan, jotka eivät juuri ollenkaan eroa rannikkoasukkaiden käyttämistä juhlapuvuista. Miehillä on lyhyet takit, joissa on kaksinkertainen kaulus tai myös yksinkertainen, n.s. pystykaulus. Nämä takit ovat enimmästi harmaata sarkaa; hyvin harvoilla ne on siniseksi värjätyt. Housut ovat pitkät, tehdyt samasta sarasta tai myöskin karkeasta värjäämättömästä palttinasta. Jalkineet ovat samanlaiset kuin kaikkialla Savossa ja Karjalassa käytännössä olevat, n.s. pieksut. Eivät edes vallasihmiset katso näiden jalkineiden rumentavan jalkojaan. Useimmilla on hatut; lakit eivät ole yhtä yleiset; kaulahuiveja käytetään yleisesti. Taskukellot, joita Etelä-Suomessa pidetään niin tärkeinä tarvekaluina, että jokaisella rengillä täytyy olla ainakin yksi sellainen, ovat täällä sangen harvinaiset. Tässä asussa nähdään miehet kirkkomäellä. Naisilla on pitkät hameet ja lyhytliepeiset röijyt, joita pidetään erittäin somina. Muutamilla varakkaammilla on silkkihameetkin. Ennen muinoin liepeet olivat pitkät ja hameet lyhemmät, mutta nämä ovat nyt vanhanaikuisia. Sitä omituista tanu nimistä päähinettä, jota naidut vaimot käyttävät muutamissa Savon pitäjissä (Mäntyharjulla, Hirvensalmella, Mikkelissä y.m.), ei täällä tapaa missään. Naiset näet pitävät päässään täällä myssyjä tai huiveja.
Jumalanpalveluksen loputtua ja syötyäni päivällisen astuin veneeseen. Tämä, jota soudettiin seitsemällä airoparilla, oli suunnattoman pitkä, mutta ei varsin leveä. Meitä oli siinä noin 50 henkeä, jota määrää pidettiin sangen riittävänä alukseemme nähden, mutta joka pian olisi käynyt liian suureksi, jos tuuli olisi suvainnut puhaltaa ankarammin. Ympärillämme souti useita muita veneitä, ainakin kymmenen, niin että tämä oli pienen laivaston näköinen. Eri veneiden soutajat kilpailivat keskenään siitä, mikä vene toisten edelle pääsisi, ja tämä lapsellisuus nähtävästi pani monen tytön ja pojan hikoilemaan. Minä säälin kaikkein enimmin tyttö parkoja, joista moni souti melkein koko matkan vuorottelematta, kun miehet sitä vastoin keskenään vuorottelivat. Minäkin tarjouduin soutamaan, mutta katsottiin sen sotivan kaikkea luonnon järjestystä vastaan, että minä, maisteri, olisin koskenut airoihin. "Jo on joukko joutavassa, kun on pappi soutamassa" — minun täytyi siis istua joutilaana. Pari koskea, joita oli kuljettava ylös, hidastutti hieman matkaamme. Ensimäinen niistä, Tyyrinkoski, on noin l/8 peninkulman pituinen, mutta ei ole niin vuolas kuin toinen, "Nokinen", joka taas on lyhyempi. Kuljimme niistä molemmista ylös sauvoimien avulla, joilla pohjasta työntäen annettiin veneelle vauhtia. Pelkällä soutamisella ei olisi päästy pitkälle. Oli sekä kaunista että kammottavaa katsella koskea ylös, missä toiset veneet edellämme ponnistelivat ylöspäin.
Ne olivat meitä melkoisesti korkeammalla, ja usein tuntui siltä kuin ne olisivat syöksymäisillään takaisin meidän päällemme. Nämä kosket, joissa on kiviä, vaativat erittäin taitavaa perämiestä. Jos vene tarttuisi kivelle, olisi vaikeata saada sitä irti; vaara olisi kuitenkin paljoa suurempi näitä koskia alas laskettaessa. Päästyämme koskesta ylös, pantiin sauvoimet niitä varten veneen oikeaan laitaan tehdyille kannattimille, korttelia ylemmäksi aironhankoja. Kaikki katselivat jonkunmoisella tyydytyksellä niitä veneitä, jotka vielä ponnistelivat koskessa, ja näyttivät kokonaan unhottaneen, että juuri äsken itse olivat siinä vallan samassa tilassa kuin nuo toiset, joista pilasanoja lasketeltiin joukosta. — Rannoilla kasvavat kauniit lehtimetsät, jotka yltympäri reunustivat järveä, monet saaret, tyyni ilma ja rahvaan hilpeys tekivät tämän matkan hyvin miellyttäväksi. Tuskin olin huomannut, että jo olimme jonkun aikaa olleet vesillä, ennenkuin olimme jo kulkeneet kolme peninkulmaa ja astuimme maihin erääseen saareen, nimeltään Kuninkaansalo. Tämän valtateistä etäiseen seutuun nähden tavattoman nimen sanottiin johtuvan seuraavasta tapauksesta. Kuningas Eerik oli muka ennen muinoin, tarkastaessaan maata, soudattanut itsensä tähän saareen ja siellä laitattanut itselleen aterian; tällöin oli suuri, tasapäällystäinen kivi ollut hänen pöytänään. Kiveä, jonka sanottiin olevan hyvän matkan päässä rannasta, en voinut nähdä. Kuunnellessani tätä kertomusta väki oli tuohikonteistaan ottanut esille viinaa ja ruokaa välipalaksi. Minuakin pyydettiin syömään ja tarjottiin lasi viinaa, jonka tyhjensin äsken mainitun kuningas Eerikin muistoksi. Syödessämme joku huomautti meille ääretöntä hyttysjoukkoa, joka lenteli yläpuolella meitä, jotenkin korkealla maasta. Niitä oli kokoontunut monta isoa parvea, jotka olivat kuin mustia pilviä nähdä, niin tiheässä niitä siinä vilisi. En koskaan ole nähnyt niitä näin paljoa, vaikka ne monasti ovat minua enemmän häirinneet; nyt ne näet jättivät meidät rauhaan. — Täältä meillä vielä oli 7/4 peninkulmaa matkamme päämäärään, Joutiniemen kylään. Sinne saavuimme vähää ennen puoltayötä. Yö oli niin valoisa, että matkakumppanini esteettömästi hakivat alkusanat raamatusta ja lukivat ne ääneen. Minäkin koetin lukea ja huomasin, etteivät silmät siitä ollenkaan rasittuneet, ja miten se voisi olla mahdollistakaan, kun yö ainoastaan siinä eroaa päivästä, ettei aurinko paista. Vaan jonkunlaista hämärää kestää hetken aikaa. Ennenkuin totuin näihin valoisiin öihin, luulin kellon olevan 10 tai 1/2 11, kun sanottiin, että auringonnousu oli vallan lähellä. — Talossa, johon yövyin, minulle laitettiin illallista. Jos kohta yötä jo oli näin pitkälle kulunut, emäntä itsepäisesti pysyi päätöksessään keittää minulle jotakin; sillä illallista, josta puuttui lämmin ruoka, hän ei pitänyt oikeana illallisena. Minun onnistui kuitenkin lopulta saada hänet uskomaan, että olin vallan tyytyväinen piimään ja leipään; hän kantoi kuitenkin paitsi näitä eteeni vielä lihaa ja voita. Seuraavana aamuna minulle laitettiin aamiainen, eikä tästä kaikesta tahdottu ottaa mitään maksua. Täältä minulla oli 6/4 peninkulman matka Jokijärvelle, jonne saatoin kulkea joko maitse tai vesitietä. Valitsin edellisen ja otin aluksi oppaakseni erään vanhan tilallisen, nimeltä Jääskiläinen; teiden näet sanottiin olevan hyvin eksyttäviä. Kulkiessamme oppaani kertoi minulle kotiseutunsa häämenoista. Sittenkuin morsiuspari on vihitty sunnuntaina, se menee morsiamen kotiin, jonne myös tulevat morsiamen puolelta kutsutut häävieraat. Sieltä lähdetään seuraavana päivänä sulhasen kotiin, niin että illaksi saavutaan perille. Olin vähällä unhottaa erään seikan: matkalla morsiamen kodista sulhasen kotiin on puhemiehen omalla kustannuksellaan tarjottava viinaa ja ruokaa koko joukkiolle; Puhemies johtaa seuruetta ja pyytää yömajaa ja ruokaa maksua vastaan. Heidät vastaanotetaan sulhasen kodissa, ja aterian jälkeen saatetaan morsiuspari levolle. Muuan tytöistä valitaan heitä palvelemaan, ja hänen ehdoton velvollisuutensa on aamulla viedä pesuvettä morsiusparille. Tämä passarinainen on nimeltään saajas. Aamulla, morsiusparin noustua ja pukeuduttua, pannaan toimeen temppu, jonka tarkoituksena on rahojen ja muiden tarpeiden kokoaminen heidän uuden kotinsa perustamista varten. Kaaso astuu esiin oluthaarikka kädessä; siitä vieraat juovat ja sitoutuvat samalla lahjoittamaan morsiusparille mitä minkin varat sallivat ja mitä mikin hyväksi näkee. Toiset antavat rahaa, toiset yhden tai useamman lampaan, toiset vasikan, j.n.e. On selvää, että sukulaiset tällöin ennen muita kunnostavat itseään. Osa tämän keräyksen tuloksista tulee kaason hyväksi. Tämän toimituksen nimenä on tuoppiset. Sitten esitetään pieni kiista naineiden ja naimattomien miesten välillä. Edelliset pyrkivät sulkemaan sulhasen piiriinsä, jälkimäiset eivät tahdo antaa hänen erota nuorten miesten joukosta. Tällöin raastetaan ja tempoillaan sulhasparkaa. Milloin toinen milloin taas toinen puolue voittaa. Hän on vallan kuin Lützenin kentällä haudan reunalla olevat kanuunat, jotka ruotsalaiset monta kertaa valloittivat, mutta jotka keisarilliset taas valloittivat takaisin. Viimein tehdään rauha, jolloin nuoret miehet jättävät sulhasen naineiden miesten huostaan; sitten juodaan. Tätä sovinnonjuontia sanotaan harjallisiksi. Nyt kiistelevät naidut vaimot ja tytöt samoin morsiamesta, ja tässä menetellään samoin kuin äsken. Kun puhemies on taitava ja kokenut, näin kertoi oppaani, ei koskaan puutu kaikenlaisia ilveitä, joita kestää koko päivä. Seuraavana aamuna morsian jakelee pienet lahjansa äsken saamilleen sukulaisille. Anoppi saa paidan, mutta varakkaammat morsiamet pukevat nykyään hänen ylleen kaikki vaatetarpeet kiireestä kantapäähän. Paitoja, kintaita, vöitä, j.n.e. lahjoitetaan muille. Jo ennen vihkiäisiä annetaan papille paitapalttinaa ja sukkia.
Kuljettuani 3/4 peninkulmaa saavuin Äyskoskelle, josta soudatin itseni yli. Koskessa on kaksi myllyä sekä saranvanutuslaitos. Kosken toiselta rannalta tieni kääntyi toisen myllärin pihan poikki; siinä kaksi ämmää riiteli keskenään niin ankarasti, ettei minun tuloni ollenkaan heitä häirinnyt. Riita oli syntynyt siitä, kumpi ensin saisi jauhattaa jyvänsä, enkä saata ymmärtää, miten niin kiivas riita oli voinut syntyä näin vähäpätöisestä aiheesta. Lautturini, joka saattoi minua jonkun matkaa, arveli heitä molempia juopuneiksi. Äyskoskelta tie kulki useiden yksinäisten talojen ja pienten torppain ohitse Jokijärvelle, joka oli 1/4 peninkulman päässä. Poikkesin muutamiin taloihin, ja huomasin joka paikassa, että rahvaan asunnot täällä ovat puhtaat ja siistit. Heidän juomahaarikkansa, joita erittäin kuuman päivän vuoksi usein tulin käyttäneeksi, olivat sangen puhtaat. Pirttien seinät ovat Savon ja Karjalan yleisen tavan mukaan valkeiksi höylätyt hieman yli miehen pituuden lattiasta. On minun myös mainitseminen, että näistä lakeisella varustetuista pirteistä vähitellen ruvetaan luopumaan. Useimmat, jotka rakentavat itselleen uuden asuintuvan, tekevät siihen savutorven, joka johtaa savun ulos, niin ettei se tunge sisälle tupaan.
Jokijärveltä palkkasin soutajat Kemilänniemelle, joka on sieltä peninkulman matkan päässä. Isäntä ja 14—15-vuotias tyttö olivat soutajinani tai oikeammin kumppaneinani, sillä soudin itse melkein koko matkan. Soutaessani kyselin heiltä kaikennäköisten eteen sattuvien esineiden suomalaisia nimiä. Tyttö, vaikka olikin nuori, antoi minulle aina hyvin näppäriä vastauksia. Jos matka olisi ollut pitempi, luulen, että hänestä olisi tullut täydellinen filologi äidinkielemme alalle. Miksi sitä ja sitä sanotaan teidän puolessa? näin hän lakkaamatta kyseli minulta ja rikastutti minua täten useilla uusilla murteensa sanoilla. Perillä kysyin, paljoko minun tuli maksaa soutopalkkaa. Mies pyysi ainoastaan 20 kopeekkaa, mutta minun täytyi antaa hänelle 16 killinkiä, kun minulla ei ollut pienempää seteliä. Ei tämä muuten ollut kallista, sillä kyytirahoihin oli luettu maksu päivällisestäkin, jonka olin Jokijärvellä syönyt. Tämä maksu suoritetaan täällä tavallisesti sanomalla "paljon kiitoksia", Karjalassa sanomalla "kost' Jumala". Nyt erosin matkakumppaneistani ja kuljin Kemilänniemen taloon, joka on sangen miellyttävällä paikalla eräällä niemellä. Täällä minut vastaanotti hyvin ystävällisesti vanhin tytär, joka samalla oli emäntänä, sittenkuin hänen äitinsä noin puolitoista vuotta sitten oli kuollut. Siinä lyhyessä ajassa, jonka viivyin täällä, hän kertoi minulle paljon talostaan, jota hän nyt veljiensä ja sisartensa kanssa hoiti. Hän kehotti minua syömään, jota minun ei kuitenkaan nyt tarvinnut tehdä, kun näet maito ja vesi, tavallinen kesäjuoma näillä seuduin, kuivalle kurkulleni oli paljo tervetulleempaa. Sitäpaitsi hän kertoi kestitykseksi minulle unen, jonka, jos oikein muistan, hänen äitinsä äiti ainakin sata vuotta sitten oli nähnyt. Pielavedellä oli näet siihen aikaan ollut kappalaisena muuan Neovius, joka oli kuollut. Vainaja oli sitten unissa ilmestynyt emännän isoäidille. Tämä oli silloin kysynyt, tuleeko hän taas pian heille papiksi. Kun te hankitte kirkkoonne paremman saarnatuolin, oli vastaus ollut. Tämä uni on nyt saanut selityksensä. Pielavedestä näet on tullut oma pitäjä ja sen ensimäiseksi kirkkoherraksi A.F. Neovius, äsken mainitun Neoviuksen pojanpoika. — Kemilänniemeltä emäntä souti minut kapeahkon lahden poikki. En tiedä, juorujako välttääkseen vai miksi hän otti 7—8-vuotiaan pojan mukaan veneeseen. Täältä minulla oli noin puoli neljännespeninkulmaa Kotaniemeen, missä olin yötä, aikoen seuraavana aamuna muutamien miesten seurassa, jotka menivät työhön kirkkoherra Neoviukselle, vesitse lähteä saman kirkkoherran luo. Minut herätettiin siis sangen varhain seuraavana aamuna soutamaan tuota suunnattoman pitkää peninkulman-matkaa täältä pappilaan. Noin 6:n aikaan saavuimme perille.
Tilapäisiä muistiinpanoja.