Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena tilapäisesti oli sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalanvaivaa, voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotakin lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. — Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin voinut päästä mitä paraimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että muuten kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa voida tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yhtäkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa välttääkseni, kuljen ammattiani ilmoittamatta, missä se vaan käy päinsä. — Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle lääkkeet, saapui taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen peninkulman päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin, mutta pian hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut loihtimisesta, vai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unhottanut.

Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen peninkulman päässä, ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni, ja oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen peninkulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani. Kuljettuamme kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään Köynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kylän talojen poikia sekä heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen; heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekkin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana vuotena, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä kyytimieheni paluumatkaltakin sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa selkään kuljetettavaksi koko kuorman reppuja, ja kustakin repusta noin 10 kopeekkaa kuljetusrahaa.

Kivijärven ja Köynäsjärven välisellä tiellä tuskin ollenkaan voisi kulkea tavallisilla pyöräajopeleillä, minkä vuoksi on tehty toisenlaiset ajokalut; näissä on kaksi 5-6 kyynärän pituista yhdensuuntaisesti toistensa kanssa välipuilla kiinnitettyä tankoa, jotka kannattavat koria. Ainoastaan jäljempänä olevat päät laahaavat maata pitkin, mutta kori ja muu osa ovat kohollaan maasta. Olimme kohdanneet useita sellaisia kuormia äsken kulkemallamme tiellä. Niiden omistajat olivat Uhtuesta, eräästä suuresta ja varakkaasta kylästä, joka on neljää peninkulmaa pohjoisempana Vuokkiniemen kirkkoa. Laskin miehiä olevan noin viisikymmentä; mutta kuormia ei ollut enempää kuin kymmenen, koska useat olivat saman kuorman osakkaina, ja toiset kantoivat laukkujaan selässä. Sinä syksynä piti 400 miehen yksistään Vuokkiniemen pitäjästä lähteä Suomeen kulkukauppaa harjoittamaan. Koska ei yksikään heistä palaa tuomatta mukanaan ainakin 100 ruplan voittoa, mutta monet voittavat kaksituhattakin ruplaa, saattaa olettaa, että he yhtenä ainoana talvena Suomesta vievät pois rahoja ainakin 100,000:n pankkoruplan verran. Monet heistä harjoittavat kuitenkin vaihtokauppaa, vaihtaen tavaransa turkiksiin, liinakankaaseen, raitaviin naisten hameisiin y.m. Turkiksensa he myövät enimmäkseen Kajaanin markkinoilla, mutta liinakankaat, hameet y.m. Arkangelissa.

Jouduin veneeseen, jossa vanhanpuoleinen nainen koko matkan itki äsken rannalle jäänyttä ainoata poikaansa, jota hän ei ennen tulevaa kevättä, jospa edes silloinkaan, tiennyt saavansa nähdä. Lohdutin häntä niin hyvin kuin voin, ja minun onnistui vihdoin puoleksi vakuuttaa hänelle, että poika kyllä vahingoittumattomana oli palaava takaisin, jos hän vaan voisi varoa nimismiehiä ja rosvoja. Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä, poikkesin pienenlaiseen, nelitaloiseen Tsenaniemen kylään. Huomattavimmassa näistä taloista emäntä oli kotoisin Suomesta, nim. Kiimingin pitäjästä Pohjanmaalta. Hänen miesvainajansa oli monta vuotta oleskellut Suomessa ommellen talonpojille vällyjä ja lammasnahkaturkkeja sekä muita vaatteita. Kun hän sittemmin täältä oli nainut, oli hän palannut kotia ja saattanut sangen hyvään kuntoon erään tilan, jonka isännäksi pääsi. Hän oli kuollut noin 3-4 vuotta sitten ja paitsi leskeä jättänyt jälkeensä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Koska hän päälle päätteeksi oli seudun etevimpiä runoilijoita, en malta olla tähän liittämättä runoa, jossa hän kuvaa osaa elämätään ja kosintaansa.

— — — — — — — — — —

Runosta, joka tästä on jätetty pois, on muuan toisinto julkaistuna kokoelmassa "Kahdeksantoista runoniekkaa" [Suomal. Kirj. Seuran "Toimituksien" 71 osa, ss. 175-181.]

Kuten tämä runo osottaa, on Kettusella ollut erittäin hyvät runolahjat. Hänestähän muutamat arkangelilaiset talonpojat noin 5-6 vuotta sitten sanoivatkin, että hän olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumista varten. Hallussani on toinenkin hänen sepittämänsä runo, jossa hän on kuvannut, miten muuan mies kosi hänen tytärtään ja sai rukkaset. Kuvattuaan kosijaa mitä sattuvimmin, runoilija antaa hänen toimittaa kosintansa. Hänen äitinsä sanoo:

Mieleni minun tekisi saaha nuorta miniätä pojalleni puolisoa,

jonka jälkeen Kettunen itse tyttärensä puolesta vastaa:

Minun on piika pikkarainen, matalainen mamman alku.