Tsenaniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuulun 4 tai 5 taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollutkaan peninkulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä, sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen ennen olisi täällä liikkunut, Noin puolitiessä huomasimme vasta hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: "niin myö elämmä kun lintuset metsässä." Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikeaa saada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan kuolinpaikkaan.

Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi.

Seuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden peninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse Yläkuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi. "Ettekö huomannut, että nainen suuttui ja läksi ulos?" kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toisiinsa; mutta ei kukaan ollut sanonut minulle mitään. Sittenkuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä minun kuitenkin on vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista jopa uudemmistakin lauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan viitsimään niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle "rossaa" (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme neljännespeninkulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän lakata soutamasta, jotta minulla olisi enempi aikaa. Ensin annoin pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella, niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi, ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus siihen. Se oli syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Panin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: Oli ennen akka. Siitä saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh. Ajettih uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin sano Syöjättären tytär maamolleh. — Olen tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaan kirjoitettava kaksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla: nousi, nousi, nousi, nousi, nousi, nousi, nousi, ja lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti. Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen.

Tämänkaltaisia satuja on useita; ne ovat mytologisia sisällykseltään ja ansaitsisivat kyllä sen, että ne koottaisiin. Kadun, etten ennemmin, ylioppilasajallani, kesiksi asettunut asumaan näiden suomalaisten pariin sen sijaan, että olen usein asettunut saaristoon. Silloin ei olisi puuttunut tilaisuutta useiden sekä runojen että satujen keräämiseen, ja kielellisessä suhteessa olisi lisäksi voinut tehdä monta huomiota.

Minua oli Tsenaniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan taloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla. Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä tai vakavia (vai miten lienee sana jyry oikein käsitettävä?) mutta muuten kuuluivat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär Tsenaniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa. Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen ja lattioineen ja seinillä riippuvina pyhimysten kuvineen. Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotan vedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unhottanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan.

Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle. Isäntä tarjosi minulle, paitsi aamiaista, muutamia uudempia runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen herraskartanossa toverinsa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa. "Ota vahva keppi mukaasi", hän sanoi, "sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan." Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia, käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä, jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta puolukkojen syömisestä — viimeksi tässä talossa — vuolettuneet niin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäkäsin aavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut.

Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa alettaessa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palattaessa. Erään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita ei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. Ontreilla oli kantelekkin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.

Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa, olivat voi, leipä ja rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita, kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehotti minua melkein aina, sanoen: "syö, syö kaikki", eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos jotakin jäi jäljelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5 vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä. — Vuonnisesta on pelkkää vesimatkaa Vuokkiniemeen, ja tämä väli luetaan neljäksi peninkulmaksi eli 40 virstaksi.

Tässä tahdon lyhyesti mainita, miten matkan pituutta lasketaan, sillä se tuntui minusta alussa hyvin kummalliselta. Suomen puolella käytetään, Kiannalla ja Kuhmossa, matkain mittoina tavallisesti vanhoja neljänneksiä, jotka ovat noin virstan pituiset, mutta joita nykyään jonkunlaisen tasauksen kautta luetaan kaksi uuteen neljännekseen eli Ruotsin neljännespeninkulmaan. Samoiten luetaan uudetkin peninkulmat, jotka ovat Ruotsin peninkulman pituiset, kahta vertaa pitemmiksi vanhoja. Sitä paitsi kuulee meidän rahvaan lähinnä rajaa usein käyttävän virstalukua. Suomen puolella rajaa asuva väestö näyttää siis olevan tottunut etupäässä venäläiseen laskutapaan, jota suuremmalla syyllä odottaisi Venäjän puolella asuvilta. Mutta kun näiltä kysyin jonkun tien pituutta, mainittiin se tavallisesti Ruotsin peninkulmissa, niin että alussa luulin heidän aina käyttävän niitä määrätessään matkojen pituutta. Mutta syynä oli vaan se, etteivät luulleet minun tietävän, kuinka pitkä virsta oli, ja sen tähden he puhuessaan kanssani välttivät tämän mitan mainitsemista.

Ontrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä suostuivat soutamaan minut pieneen, Mölkkä-nimiseen kylään, joka on 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Soutopalkaksi määrättiin yksi riksi. Ruotsin paperiraha on täällä kaikkialla käypää. Minulle pantiin eväiksi peuranlihaa ja ohraleipää, vaikka en ollut muistanut sitä pyytää enkä siitä juuri olisi välittänytkään, kun matka ei ollut sitä pitempi. Järvessä oli monta saarta ja ulospistävää nientä; toisista soudimme ohitse, toisiin nousimme maihin syömään puolukoita. Emäntä, joka oli soutajanani, osotti ohi kuljettaissa suurehkoa metsäistä saarta ja virkkoi: "Tuonne teidän vastedes pitää tulla meitä tervehtimään." Ajattelin ensin, että saaressa oli hautausmaa, ja että hän näillä sanoilla viittasi siihen, etten enää koskaan heidän eläessään tulisi heidän seudulleen. Mutta hän selvitti minulle pian oikean tarkoituksensa kertomalla heidän seuraavana kesänä aikovan muuttaa pois isosta kylästä ja asettua tänne. Muuton syyksi hän mainitsi, että heidän nykyiset peltonsa olivat hallalle alttiina, ja tätä hän ei luullut tässä saaressa voivan tapahtua. Tämä saari oli kokonaisen peninkulman päässä Vuonnisesta. Monissa muissakin paikoin on samoin muutettu pois isosta kylästä, ja vastaisuudessa täälläkin asutus muuttunee harvemmaksi, kuten Savossa, Karjalassa ja osassa Pohjanmaata. — Kuljettuamme kahden peninkulman pituisen matkamme, emäntä kysyi, olinko tyytyväinen heidän soutoonsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi peninkulmaa Vuokkiniemeen. Tosin olisin vaihtamalla soutajia voinut päästä nopeammin perille; mutta soin kuitenkin kernaasti edellisille saattajilleni sen raha-ansion, jota toivoivat. On aina tavallansa hauskaa nähdä ihmisten rehellisellä tavalla ja työllään etsivän jotakin ansiota, semminkin kun Suomen puolella usein kauan saa kerjätä ja pyytää, ennenkuin lupaamalla puolta suuremman soutopalkan saa samat henkilöt soutamaan edes kaksi peninkulmaa. Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä pienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Köynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristimerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin jopa puolenkin tunnin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostakin katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada. Niillä viidellä, jotka minulla tätä nykyä on jotenkin täydellisinä, on seuraavat nimet: 1. Alkuvirsi, 2. Vävyn virsi, 3. Kutsuvirsi, 4. Lähtövirsi ja 5. Tulovirsi. Sallittakoon minun tähän liittää näytteitä. Alkuvirsi kuuluu seuraavasti: [Niitä ruotsinnettuja häävirsien näytteitä, jotka alkuperäisessä tekstissä tavataan, vastaavat seuraavat "Naimakansan virsistä" ja "Runokokous Väinämöisestä" nimisestä kokoelmasta otetut runot ja ovat ne siis osaksi Lönnrotin kokoonpanoa.]