Kirkossa kerrotaan säilytettävän jonkun Varlam (Bartholom) nimisen miehen muumiaa, jonka arkku kuuluu olevan katosta riippumassa. En ole tullut itse menneeksi sinne sitä katsomaan, kirjoitan vaan, mitä maalla kuulin. Tästä Varlamista kerrottiin, että hän tehtyään jonkun törkeän synnin, murhan, ryöstön tai jonkun senkaltaisen teon, oli tullut jumaliseksi ja viimein saanut pyhimyksen maineen. Elämänsä viimeisinä vuosina hän oli rakennellut ristejä ja kappeleita kaikille Kieretin läheisille niemille ja siitä kauemmaksikin. Tässä toimessa hän kuuluu olleen niin uuttera, ettei koskaan ollut pannut maata katon suojaan; miten lie ollut talvella, sitä en erityisesti tullut kysyneeksi. Sillä ajalla hän ei kuulunut syöneen lihaa eikä muuta sellaista. Mikäli minä kertomukset käsitin, hän ensin oli vääryydellä hankkinut itselleen suurehkon omaisuuden, oli sitten saanut tunnonvaivoja ja yllämainitulla tavalla koettanut sovittaa omantuntonsa ja rikoksensa, s.o. oli hankkinut itselleen vaivaa ja työtä, siis vallan päinvastaista kuin mitä kaiketi ensin teollaan oli tavoitellut. Nyt hän on niin suuri pyhimys, että kun Arkangelin arhhierei kolme vuotta sitten tahtoi hänen muumiataan nähdä, oli hän siitä saanut sellaisen hengellisen järkytyksen, että oli hoiperrellut taaksepäin ja ollut vähällä pyörtyä. — Mutta itse muisto vaikuttaa siveellisesti pahoin.
36.
[Päiväkirjasta.]
Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.
Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle [tarkoittaa tietysti pohjoista Jäämerta] kalastamaan. Niin pitkältä kuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää kokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee talonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen kalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin kesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin, Koudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan palkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille ruuan, aluksen (nokka) sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä, eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut matkat vievät heiltä siihen määrään ajan että viettävät korkeintaan harvat, luetut viikot kotona.
37.
[Päiväkirjasta.]
Kuola, 13 p:nä helmikuuta 1837.
Perveni huc tandem, (nobis ubi defuit orbis) mihi quo jam defuit orbis.
[Läksin] Kieretistä helmikuun 6:ntena p:nä iltapäivällä. Kortteeri maksoi 6:lta päivältä 10 ruplaa, siihen luettuna vähä leipää, maitoa ja teetä (huonoa). Paha onni saattoi jamstjikaksi [= kyytimieheksi] erään Heinäjärven miehen, joka itsekkin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä kahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä, ja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: "kun ei vaan oltais rasboinikkain kera tuumailtu." En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10 virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40 virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin puolin Mustanjokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan ruskia päsni [= venäläisiä lauluja], minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 peninkulmaa 3:n tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni, puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa "viinarahoiksi". Sillä he eivät kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki, nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa).