Lappalaista lusikkaa, jonka olisin lähettänyt Sinulle jo Fransiskuksen päiväksi, jos se vaan olisi käynyt päinsä, pyydän Sinua nyt pitämään hyvänäsi, lappalaismuistona. Rikkaat lappalaisperheet syövät yleensä sellaisilla lusikoilla. Suomen-Lapissa ne kuitenkin tätä nykyä ovat harvinaisia, mutta yleisemmät Norjan tunturilappalaisilla. Terveisiä!
Rehellinen ystäväsi
Elias Lönnrot.
YHDESTOISTA MATKA V. 1844.
[Tälle viimeiselle tutkimusmatkalleen Lönnrot läksi saatuansa v. 1844 kirjallisia ja tieteellisiä töitänsä varten pitkän virkavapauden. Haluten vertailevaa tutkimusta varten lähemmin tutustua viron kieleen L. läksi kesäkuun lopulla sanottuna vuonna Viroon, ensin Helsingistä meren yli Tallinnaan ja sieltä Tarttoon, jossa hän viipyi elokuun loppupuoleen opiskellen viroa. Tehtyänsä vielä seitsenviikkoisen tutkimusmatkan Tarton eteläpuolisiin seutuihin L. palasi lokakuun 12:ntenä p:nä Tarttoon, kopioi sitten sikäläisiä sanakokoelmia ja läksi joulukuun alussa kotimatkalle Pietarin kautta. Kulkien läpi Viron pääasiassa jalan, L. joutui paluumatkallansa aikomattansa vatjalaisten luo, jossa muistoonpani joukon runoja. Pietarissa jonkun alkaa viivyttyänsä palasi L. alussa vuotta 1845 rautatietä Helsinkiin ja sieltä kotiin Kajaaniin.]
1.
Tohtori Rabbelle.
Tartto, 21 p:nä heinäkuuta (2:na elokuuta) 1844.
Rakas Veli!
Jos olisin viihtynyt huonommin tällä puolen merta tai jos ei aikani olisi mennyt viron kielen tutkimiseen, olisin kaiketi jo monta viikkoa sitten kirjoittanut Sinulle, kuten olisi ollut myös velvollisuuteni. Mutta mainittu kieli on siihen määrään pitänyt minut työssä, että tämä kirje kuitenkin on ensimäinen, jonka Suomeen lähetän, vaikka jo seitsemättä viikkoa olen ollut Virossa. Merimatkani jälkeen viivyin pari päivää Tallinnassa, matkustin sitten sieltä itään pastori Ahrensin luo Kuusaloon; hän on sen äsken julaistun viron kieliopin tekijä, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seurakin on saanut. Hän vallan hämmästyi huomatessaan kirjojeni joukossa vähää ennen Seuralle lahjoittamansa kirjan. Joku päivä tuloni jälkeen hänen täytyi lähteä yleiseen pappien-kokoukseen Tallinnaan, minkä vuoksi minäkin läksin sieltä pois Maria Magdalenan seurakuntaan, joka sijaitsee puolitiessä Tarttoon päin. Siellä viivyin hieman toista viikkoa ja tulin sitten vähitellen tänne Tarttoon, missä nyt paljoa liikkumatta kaupungilla olen asunut samassa paikassa neljättä viikkoa. Onkin, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, satanut koko ajan ja lisäksi ollut kylmä, niin että on voinut pitää itseään onnellisena, kun on ollut katto pään päällä. Parin päivän kuluttua olen aikonut lähteä täältä etelämpään, käytännöllisestikkin perehtymään siihen, minkä täällä teoreettisesti olen oppinut. Kuten tiedät entuudesta, viron kielessä ei ole ainoastaan kaksi murretta, vaan myöskin kaksi kirjakieltä, Tallinnan ja Tarton murteet, joihin molempiin tahtoisin perehtyä niin hyvin kuin yhdessä kesässä on mahdollista. Sekä oikeinkirjoituksen että muunkin puolesta viro melkoisesti eroaa suomesta; eipä edes vepsä eroa siitä enempää. Vokaalisointua ei ole Tallinnan virossa, ja ainoastaan jälkiä siitä on olemassa Tarton murteessa. Varmasti pitkiä vokaaliäänteitä kielessä ei ole muualla kuin ensi tavussa, jossa ne merkitään yhdellä ainoalla vokaalilla, paitsi silloin kun samassa tavussa seuraa yksi konsonantti, jolloin pitkä vokaaliäänne merkitään kahdella vokaalilla, esim. noor, nuori, genit. nore, eikä noore. Sen tähden on välttämätöntä lyhyttä vokaalia merkittäessä kirjoittaa seuraava konsonantinmerkki kahdenkertaiseksi, esim. emmä, äiti, kalla, kala, jotka äännetään emä, kala, mutta jotka äännettäisiin eema, kaala, jos ne kirjoitettaisiin yhdellä m:llä ja l:llä. Kaikissa muissa tavuissa, joissa suomessa on pitkä vokaaliäänne, on virossa niin epämääräinen laajuus, ettei vokaalia voi sanoa pitkäksi eikä lyhyeksi. Virolaiset itse (nimittäin filologit) sanovat sitä korolliseksi. Suomen ie, uo, yö kuuluvat virossa pitkinä e, o, ö äänteinä, mutta niitä kuulutaan sentään muutamilla seuduin äännettävän enemmän suomen tapaan. Nomineilla on yhtä monta sijaa kuin suomessa ja sen lisäksi kaksinainen monikko, nimittäin määrätty ja epämääräinen. Verbit taas ovat suomalaisia verbejä paljoa köyhemmät, kun näet sekä konjunktiivin preesens että koko optatiivi puuttuvat (varsinainen optatiivi nimittäin, sillä se, mitä virolaiset optatiiviksi sanovat, ei ole muuta kuin suomen konjunktiivin imperfekti). Vielä on huomattava, että infinitiivistä on harvoja sijoja käytännössä, eikä partisipin perfektejä ollenkaan voida sijoitella kuten suomessa. Refleksiiviverbiä ei ole.
Samoin kuin me suomalaiset luulemme viron oikeinkirjoituksesta, että se on vallan hullunkurinen, samaa useimmat virolaiset puolestaan luulevat meidän oikeinkirjoituksestamme. Kuinka suuri ero niiden välillä on olemassa, osottakoon esim. se seikka, että virolainen kirjoittaisi suomalaisen sananparren: ei salli savinen pelto piian pitkiä hameita, koriata kuokkijata, sukan vartta valkiata seuraavaan tapaan: ei salli savvine peldo pian pitkiä hammeida, korriada kokiada, sukka varta valgiada; mutta sellaisena kuin se suomessa kirjoitetaan hän sen ääntäisi: ei salli saavine peltto piian pitkiä haameitta, kooriatta kookkiatta, suugan vartta valkkiatta.