Toista laatua oli Lemminkäinen, kewytmielinen, nuori, ylpiä, mahistaan ja tieostaan kerskaelewa, wähän eteensä ajattelewa, jos urhoollinenki, sankari. Töistä, joita kosjona ollessa hänelle Pohjolassa määrättiin, ei taia oikein selwää saaha, sillä pian yksiä töitä määrättiin toisella kerralla Ilmarisellenki. Minä olen walinnut runoja, joissa wähänkänä erotaksen.
Monta muuta nimeä jätän tällä kerralla mainitsematta, joita näissä runoissa taitaan Mythologialle entisistä erehyksistä oikasemiseksi tahi muuksi euksi löytää. Näien erehysten seassa lienee seki kummanlainen, kun kapeesta on sinne erityinen olento saatu, waikka kapeella ei missään ymmärretä kun luotua olentoa, ihmistä eli muuta olentoa; samati myös se kun Ukkoa ja Wäinämöistä toisilta on yhtenä pietty.
Enkä paljo aio wiipyä osotuksessa, mitä näistä mahtaisi wanhanaikusten tapojen selwittämiseksi lähteä. Taitaisin kyllä muutamia esimerkkiä siinä saaha, jos olisi aikaa miettiä. XIII. 116. näyttää, kun olisiwat wanhat kuumilla kiwillä ja ween sillä waristamisella keitoksiaan laatineet. Monesta muusta paikasta löytäisimmä, että wanhempia piettiin kunniassa, jos kohta miehuutensa innossa Lemminkäinen wähän äitinsä tahostaki poikkesi. Samati näemmä, että sillon oli tapana kosioille ehtotöitä asetella. Taitaa waan moni luulla ylen paljon näissä heiän kosioasioistaan puhetta olewan, jotta sillä koko kirja pian miksi ei olisi uuenlaatuisten tekokertomusten eli tarujen (Romanien) muotoseksi muuttuwa. Jos niin olleeki, niin olko, waan muistakaammeki, että esiwanhemmissamme, joilla ei ollut nykysiä monikoskewia liikutuksia ja asioita kerrottawana, yksinäisessä elämässään kosiotuumat, sotakäynti, metsän ja kalan pyynti oliwat muisteltawimmia keinoja. Siitä se, että näistä asioista pian yhtäläiseen runossa kerrotaan.
Suomen kieli ja runo näissä ehkä tawataan selwempänä, kun missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sananparret tulewat tuo tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun niitä rahwaan suusta kuullaan. Muien kielten oppineilla, waikka kyllä Suomeaki taitawilla, on usiasti waikia estää kieltä omaluonnostaan toisten mukaseksi wääntymästä, mutta talonpoikasella kansalla, joka muuta ei ymmärrä kun yhtä äitinsä kieltä, siitä ei ole pelkoa.
Sanojen kirjottamisessa olen wälistä poikennut niien ennen tawallisesta tawuusta, waan koska se kuitenki harwassa tapahtuu, niin siitä en pelkää suurta moitintoa, liiatenki jos syyt sihen löytäisi otollisiksi. Muuten on koko asia minusta joutawa, siitä kellenkään suuttua, jos hän eritawuutaan seuraapi. Tawuu ja kirjotus kielessämme wielä eiwät ole siksi wakautuneet, jotta yksi ainoa laatu taitaisi oikiaksi luettaa. Waan elköön kukaan sitä pahaksi panko, jos minä tässä asiassa näytämme muita huolettomammaksi. Lapselliseksi olen aina lukenut senlaisia kinaamisia, kun wälistä kuullaan esimerkiksi siitä, jos pitäisi kirjottaa meiän, naia, luoa, wieä eli meijän, naija, luuwa, wiijä. Kumpanenkana näistä ei taia tarkoin puhe-ääntä wastata, joka taitaisi tulla tällä tawalla kirjotetuksi: mejjän, najja, luwwa, wijjä. Waan koska kaksiäänikkeitä ai, ei, oi, ui, ja au, eu, iu, ou, j.n.e. kerran olemma tottuneet lukemaan kun aj, ej, oj, uj ... aw, ew, iw, ow, j.n.e., niin miksi emme sanassa naia e.m. taia lukea ensimmäisiä kolme kirjainta nai kun naj, josta a:n päätteeksi saatua helposti tulee sana naia (najja). Kuinkas, jos sitä naija kirjottanet, erotat sanoa erisioissa, joihin se on saawa, e.m. jos sanot: tulee sille tytölle naija (l. na-i-ja) ja jos sanot en huoli naia (l. najja) Toisia luoa, wieä, myöä j.n.e. mahan sitä ennemmin sillä tawalla kirjottaa, kun niitä meiän puheessa niin paraasta päästä äänelläänki. Myös saanet sanasta wuosi ennemmin wuoen kun wuuen, eli wuuwen, wuwwen, samalla tawalla kun sanasta paasi saat paaen. Toisissa tapauksissa olen kirjottanut wenehesen, tarpehesen, kankahasen (eli weneesen, tarpeesen, kankaasen) j.n.e. joita muut kirjottanewat weneheseen, tarpeheseen, kankahaseen, (eli weneesehen, tarpeesehen, kankaasehen; weneeseen, tarpeeseen, kankaaseen). Näitä sanoja toisten samanlaatuisten kanssa rinnatellen näyttää kun e.m. wanhasta pääsanasta wenehi (nyt: weneh, wenet, wene) samassa siassa kun sanoista pursi, reki, kolmansi, tulewat purtehen, rekehen, kolmantehen tulisi wenehehen, joista sitte h on s:ksi muutettu, jotta sanotaan wenehesen eli wenesehen. Eikä, mitä minä olen luullut tajuawani, näillä seuwuin senlaisissa sanoista molempia e:itä niin wenytetäkkänä, jotta kirjottaisit weneeseen, waan ainoastaan weneesen eli weneseen, h kummassaki e:tten wälille pantawa, jos niitä kaheksi tawueksi lewitetään.
Wielä olen kirjottanut sanowi, tulewi, ottawi, waikka muut kirjottoot sanoowi, tuleewi, ottaawi (eli sanoopi, tuleepi, ottaapi). En senlaisissakana sanoissa ole sitä wenyttämistä ääntäissä kuullut, jota kahella äänikkeellä perätysten osotettaisi. Tulewi, sanowi j.n.e. jo itsestään owat sanoista tulee, sanoo lewitetyt yhtä tawutta pitemmäksi; mitä niitä sitte enää pitäisi kahella äänikkeellä kirjottaa?
Liittosana -kaan (-kään) muutellaan monin tawoin. Toiset sanowat ja kirjottawat: ei kertaakaan, toiset: ei kertoakana ei kertaakahan, ei kertoakan, ei kertoana'. Yksi tuo nyt lienee, miten senlaista puolisanoa kirjottaisi, waan täyellisinnä näyttää se olleen -kana (-känä). Semmoisena luulen sen alusta alkain jotain seuruuta merkinneen, josta wieläki sanotaan perä kanaa s.o. yhtä seuruuta toinen toisensa jälestä ja kanssa (kanassa) s.o. seuruussa, kansa (kanasa) seuruu, joukko, yhteys. Puhetta myöten niillä tienoin, joista enimmät näitä runoja on koottu, olenki, kun muuten runossa sopii, parahasta päästä kirjottanut sen täyellisnä, e.m. Eipä kuu kumotakkana, Eikä päiwä paistakkana, joista toinen taitaisi kirjottaa: kumotakkahan, paistakkahan. Luetaan myös paikoin: kun ei tuostakan totelle, eli En minä mitänä tieä, Elä koske konnanana j.n.e. Semmoisia sanoja kun mettä, katsoo, suitsi j.n.e. äännelläänki sillä tawalla Wenäjän Karjalassa, joista runot parahite owat saaut, eikä mehtä, kahtoo, suihti j. n. e. eli jollaan muulla tawalla.
Heiän äänelmästä olen taas toisissa poikennut, e.m. sanoja laulamahan, annetahan, kiwiksi, akkunaksi, laatia', oikiassa, kautta, kosken, mustalla, matkassa, käsillensä (käsillehen) olen sillä tawalla kirjottanut, eikä laulamahek, annetahek, kiwikse, akkunakse, laatie', oikiesta, kautti, kosen, mussalla, matassa, käsillehek, kuni niitä he ääntelewät.
Semmoisia sanoja, kun otto'oni, otto'os, otto'o, (otto'ohon, ottuohon), otto'ome, otto'ote, otto'ot, (otto'ohot, ottuohot); tulloni, tullos, tulko, tulkome, tulkote, tulkohot kuullaan niin äännettäwänki eli ottaoni, ottaos j.n.e., waan toisessa siassa näyttää sana olewan sanottaissa: ottakohon, ottakaame, ottakaate j.n.e. — Waan heitän nämät, ja sanon wielä muutaman sanan Suomen runosta.
Moni on pitäwä ei minänä työnä Suomen runoja laatia luullen joka tilassa, kun saapi sanoja 8:saan tawuehen asti yhteen sopimaan jo runonki saaneensa. Wai siinäkö se Wäinämöisen kuulusa mahti olisi! Elkääte päättäkö ennen asian tutkittua ja elkääte pitäkö työttömänä asiana, jossa waan yksi ainoa esiwanhemmistamme tuli oikein kuulusaksi. Yhtä wähä, kun mitkä 7 tähtiä tahansa olisiwat Otawa taiwaalla, owat mitkä 8:tawuiset sananparret hywänsä kielessämme runoja. Jos wanha Wäinämöinen nyt tulisi ja kuulisi senlaisia runoja, kun owat: