Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnöksi, minkätähden Suomen kansa niin muinaisaikaan kuin nykyäänkin on yli monen muun kansan lauluihin harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän lauluhartauteen, niin ei saa unohtaa itseä kieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki puolustaa. Vanhanaikaiset laulut (runot) käyvät kaikki tavallisen runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapoihin lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:
Ei ole ajat enää niinkuin oli ennen--Minun kultani kaukana kukkuu--Nuori mies tuli vierailta mailta--Voi minä, voi minä, vaivainen poika--Minä seisoin korkialla vuorella--Sinua sydämestäni minä aina
--Kuka ei myös tunne, että ne kaikki lauletaan eri tavallansa ja eri nuoteilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia sekä kehnompia että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä. Kehnommallaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinkin tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin kuin millään muulla tavalla levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei ainoasti sentähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomenmaan ja että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemme tähän jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväkseen käyttää, mitä kansa sellaiseen sanavastuuseen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudellamaalla ja Hämeessä kuullemme laulettavan pian samoilla sanoilla. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töissänsä sekä kotona että ulkosalla, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toisensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettyvät samassa; toisia muistellaan jälkeenpäin joko somuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi lauhakin värsyn yksi, toisen toinen, niin niillä on harvon sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdissä koemma sommitella.
(Mehiläinen 1839 ss. 19-22).
[Ystävän lausunto.]
Edelleen jatkaessaan laulujen painatusta julkaisee Lönnrot vielä seuraavan "muutamalta ystävältämme saadun lähetyskirjan":
"Viimeisen kirjotuksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäväksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömäksi jäävän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kuin mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut laulut ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikäskuin siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkun ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantavaksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen. Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki sellaisia kuin ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen niiden arvosta samoin kuin sinäkin, pitäen niitä julaistavina mitä pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän liiaksi keveämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämä virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettautena pidettävät, vaan lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain, joista nämä laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty franskalainen, toisin lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa.--En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut suomalaisiin lauluihin--sen tiedän, että jos ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat nykyisten sivistettyjen kansojen samanaineisiin lauluihin verrattuina, niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain rinnalla. Niillä on kreikkalaisten paimenlaulujen luonnollisuus, kristillisyyden kasvattaman ihanan ujouden ja häveliäisyyden kanssa.--Sen tähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihin vielä peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa olevan kaikille yhtä mieluisia. Kehotan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luulen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle otollinen.——"