Yhyin sitte yhteen kylään, Senki sangen hyvään; Menin yhteen taloon, Senki sangen jaloon; Menin ulkoa tupaan, Ilman muuta lupaa. Sanoin mie: hyvää iltaa, Putosin pääni siltaan, Ramppasin oven ramppii, Aloin sitte tanssii; Panin säkkini naulaan, Aloin sitte laulaa.
Miniä perässä makaa, Ei hän unesta takaa, Heräsi toki tuosta, Alkoi minulle haastaa: "Mistä sinä olet miesi?"— Minä sanoin: "Hiisi tiesi." Sanoi hän minulle hiljaan: "On meillä alla sillan Kellari syvä ja suuri, Sinne on murhattu juuri Ennenki monta miestä, Ku ei päässyt pois eestä."
Niin minä talosta karsin, Matkalle heti marsin, Yksinäni halkiöisin, Tuskinpa tien minä löysin. Lippasin sitte linnaan, Saksan kanssa rinnan; Saksa se minulle sanoi: "Onko sinun miesi jano?— Osta viinaa sarkka, Maksaa kolme markkaa; Olutta tuopin täysi, Niin saat hyväksi pääsi."
Marakatti pöyältä katsoi. Päälleni rännätä tahtoi; Minä häntä jalalla potkin, Ruoskalla selkään sutkin. Läksin sitte kotihin tuolta, Tiell' olin nälkään kuolta; Vaan tuli talo vahva, Siin' oli jalo rahvas, Emäntä ruokaa laittoi, Leipeä pöyälle taittoi, Söin minä mahani täyen, Läksin sitte kotiin käyen; Siit' oli mieleni paha, Rosvot oli vieneet rahan, Enkä mä hevoista saanut; Parempi kun oisin maannut, Ollunna, ajan senkin, Pitkänä päässä penkin.
24. Neion valitus.
Ehkä tämä Neion valitus jo ennestäänki löytyy edellänimitetyssä Topeliuksen kokouksessa melkein yksillä sanoilla präntättynä, niin emme kuitenkaan ole tahtoneet, emmekä tainneet sitä tästä nykysajan runoelmanäytteestä erottaa, koska se paremmin kun moni muu todistaa, vanhan kansanrunollisen sulon vieläki hengissä olevan.
Eipä mene mielestäni, Eikä muistosta murene, Armias ihana aika, Jona lauloin ollen lassa, Pikku piikana visersin, Ilolla ihanan linnun, Leipojaisen leikitsevän, Tuolla pilvien povella, Vapaana, vaivatonna.
Vapaa vaivoista poveni, Tuuvin ennen tuulen lailla, Kiiätin kipunan lailla, Lennin lehtenä lehossa, Perhosena pyörtänöillä; Mehun maistelin makian Kukan kultaisen kupista, Hopealta hohtavaisen.
Istuin ilona aholla, Mehumiellä mättähällä, Istuin kukkana keolla, Lempeästi leikitellen Suloisten sisarten kanssa, Tyvenesti tuuvitettu Tuulen hengeltä, tulevan Metisestä mantereesta.
Levon kuvana leholla Nukuin nurmilinnun lailla; Rauha rakkahin rakensi, Siirsi vierehen siansa, Eikä untani uhannut Huolilla heräjävillä, Näillä suurilla suruilla, Povea nyt polttavilla.