Sanoimma myös yksinäisyyden olevan näissä alti havattavana, ja niin onki. Peräti toisenlaatuisia lauluja syntyy remuisissa seuroissa ja muissa tiloissa, joissa ihminen ei tunne yksinäisyyttänsä haittaavaksi.— Mutta kun kuitenki ihminen luonnostansa ei rakasta yksinäisyyttä, vaan kanssakäymistä ja seuraisuutta, johon Suomen tytöillä ja pojilla, ynnä muulla maamme kansalla, kaukana toinen toisista erillään asuvilla, ei usein ollut tilaisuutta, niin mielessään vetivät koko luonnon seuraansa, kaikille turhimmilleki aineille hengen ja elämän, mielen ja kielen kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa. Seuran kaipuussa saivat niistä joka paikalla lässä olevia ystäviä. "Yks' on tuuli tuttuani, päivä ennen nähtyani", sanoo vieraalle maalle joutunut, ja tyttö miehelään lähtiessänsä, kun aavistelee, minlaiseksi syntymäkotinsa, hänen toiste tullessansa, olisi muuttunut, laulaa:
Muut ne ei minua tunne, Kotihini tultuani, Kun nuo kaksi kappaletta: Alimmainen aian vitsa, Perimmäinen pellon seiväs, Minun piennä pistämäni, Neitona vitsastamani.
Samalla mielellä lohduttaa toinen kodista eroava itsiänsä, sanoen:
Paistavi Jumalan päivä Muuallenki maalimassa, Ei isosen ikkunoille, Ei veikon veräjän suulle.
Muuan taas yksinäisyytensä ikävässä haastattelee lintua seuraavaan tapaan:
Tule tänne, pieni lintu, Lennä tänne, lintu rukka, Haastele halusi mulle, Ikäväsi ilmoittele; Mie sanon sinulle jällen, Haastan mielihaikiani. Sitte vaihamma vajoja, Kahenkesken kaihojamme.
Minkä osan ottamisen ja kanssakärsiväisyyden onnettomasta tapauksestansa eikö anna tyttö moninaisille eläviksi ajatetuille aineille, kun laulaa:
Tuota saariki saneli, Saaren rannat raukoitteli, Tuot' itki ihanat nurmet, Ahot armahat valitti, Nuoret heinät hellitteli, Kuikutti kukat kanervan, Tuota piian pillamusta, Emontuoman turmellusta; Eipä nouse nuoret heinät, Ei kasva kukat kanervan, Kasva ei sinä ikänä Sillä tuhmalla sialla, Kuss' on piika pillattuna, Emontuoma turmeltuna.
Ilmanko eläviksi ja mielellisiksi saarta, rantoja, nurmia, ahoja, heiniä ja kukkia ajattelematta hän sillä tavalla taisi niistä lausua?—Ja samate se, joka salaisia huoliansa haastellessa ei tiennyt kellen ilmoittaisi, etteivät kertoisi ulomma, viimein kuitenki tuuman keksivä, sanoen:
Menen metsähän mäelle, Puhelen Jumalan puille, Haastan haavan lehtiselle, Pakajan pajun vesoille; Ne ei kerro kellenkänä, Kuihkaele kullenkana.