* * * * *
Nyt tulemme tärkeään tapaukseen Kihlmanin elämässä, hänen kihlaukseensa Angelika Fabritiuksen kanssa. — Kun hän juhannuksena 1843 ensi kerran tuli Espoon Nygårdiin, ei Angelika eli Gela, nuorin Essenin tytärpuolista, ollut täyttänyt 15 vuotta — hän oli näet syntynyt 19/10 1828. Ettei tyttö, joka siis vielä seisoi lastenkamarin kynnyksellä, tehnyt mainittavaa vaikutusta 18-vuotiaaseen ylioppilaaseen, sen todistaa ylempänä kerrottu, samana kesänä tapahtunut "kihlaus" Kihlmanin ja Sofie Wahlbergin välillä, mutta sen jälkeen he tapasivat toisensa yhä uudestaan. Aina siitä saakka, kun Essen oli asettunut asumaan Espooseen, oli heränneitten ylioppilaitten tapana ollut tehdä kävelyretkiä hänen luokseen, ja mitä erittäin Kihlmaniin tulee, selittää yksistään hänen läheinen suhteensa Ingmaniin, kahta vuotta vanhemman Linan sulhaseen, että hän usein tuli siellä käyneeksi. Tiedämme myöskin, että hän oli Ingmanin häissä ja samalla vietti joulunsa (1844) Essenillä. Nuorten läheinen tutustuminen toisiinsa oli siis luonnollinen asia, mutta sentään on syytä kysyäksemme, rakastuivatko he toisiinsa, vai ottiko Kihlman ratkaisevan askeleen Ingmanin tai jonkun muun kehoituksesta — niinkuin siihen aikaan heränneitten kesken tavallista oli? [Vrt. Kirjoittamaani L. Stenbäckin elämäkertaan 6:s luku.] Tuntuu vaikealta olettaa jälkimäistä vaihtopuolta oikeaksi, semminkin kun, niinkuin edellisestä tiedämme, Ingmanin ja Linan liitto perustui sydämen tunteisiin, mutta pian saamme kuitenkin kuulla hänen halveksivasti, etten sanoisi tuomitsevasti, puhuvan romanttisesta rakkaudesta.
Ainoastaan kuivat almanakka-muistiinpanot antavat meille aavistusta asian kehityksestä. Ollessaan Espoossa Vegeliuksen lasten kanssa Kihlman jälleen kävi useammin Nygårdissa, ja kun hän juhannusaattona kirjoitti almanakkaansa: "Tämä päivä ei kulune merkitsemättä jotain tulevaisuuteeni nähden", saattaa arvata hänen aikoneen kosia. Kumminkaan ei sinä päivänä eikä yleensä Espoossa mitään ratkaisevaa tapahtunut. Juhannuspäivänä Kihlman lähtikin oppilaittensa sekä kamreeri Vegeliuksen ja Essenin seurassa Tenholaan, missä kamreeri, oltuaan vuoden tai pari leskenä, vietti häitä nti Sofia Vendellin kanssa, ja jo 1 p:nä heinäk. hän arkitehdinrouva Kjällströmin kanssa matkusti Pohjanmaalle. Mutta ei tämä sentään tietänyt pitkää lykkäystä. Kihlman pysähtyi näet Malmbergille Lapualla ja siellä, jonne Julius Berghkin tuli samaan aikaan (4/7), hän viipyi neljättä päivää. Sitten hän 8 p:nä lähti Alahärmään, jossa Antero Ingman nyt toimi kappalaisen sijaisena ja johon Angelika Fabritiuskin oli vähän ennen tullut sisarensa ja lankonsa luokse. Siellä, niin on muistiin pantu: "ilmoittauduin Gelalle kosijana ja sain myöntävän vastauksen". Sen jälkeen Kihlman vielä oleskeli samoilla seuduilla, niinkuin näkyy seuraavista muistiinpanoista. 9/7: "Pyörryin ja voin kovin pahoin käydessäni sairaan miehen luona — 11/7 Lähdimme kaikki [arvattavasti talonpoikais]häihin Ylihärmään — 12/7 Veneellinen häävieraita tuli Lapualta toisiin häihin tänä päivänä — 13/7 Malmberg saarnasi Ylihärmässä, kova sade, matkustin vesitse Lapualle" — kunnes 15 p:nä on merkitty: "Tulin kihlatuksi Gela Fabritiuksen kanssa", mikä kai on niin selitettävä, että nuoret silloin ilmoittivat salaisuutensa Anterolle, Linalle ja Malmbergin perheelle, jonka luona oltiin. Muita omaisia ei liene ollut saapuvilla, sillä Essen ja hänen rouvansa, jotka kyllä olivat aikoneet käydä Pohjanmaalla, jäivät yhden lapsen sairastumisen tähden kotia, eikä luultavaa ole, että Alfred edes kirjallisesti antoi vanhemmilleen tietoa asiasta, ennenkuin hän 17 p:nä saapui kotia Kruununkylään. Sanoma kihlauksesta arvatenkin aiheutti, että Essen, niinkuin pian saamme nähdä, kuitenkin elokuun loppupuolella tuli Pohjanmaalle.
Kotona Kihlman oli elokuun 23 p:ään. Ettei hän nytkään oikein viihtynyt siellä, saattanee päättää eri muistiinpanoista. Viikon päästä sen jälkeen kun oli tullut, Alfred matkusti Alaveteliin, jossa hänen ystävänsä Anttu Favorin nyt oli kappalaisen apulaisena, ja jäi sinne viideksi päiväksi. Sittemmin hän vielä kävi siellä kaksi kertaa, ja yhdessä Favorinin kanssa hän sitä paitsi teki kolmen päivän käynnin Purmossa kappalaisen Edv. Svanin luona. Kruununkylän pappilan vieraista mainitaan, että sinne 31/7 tuli Pietarsaaresta rovasti Höckert ja maisteri Malm joukkoineen ("ett stort anhang"), jotka eivät olleet saman hengen lapsia kuin Alfred. Vihdoin on suorin sanoin merkitty, että vanhempain ja pojan välillä kiivaita väittelyjä tapahtui: 2/8 "suuri kalabaliikki vanhempien kanssa" ja 6/8 "pieni kalabaliikki äidin kanssa, joka johtui äidin ylpeydestä ja minun hengellisen köyhyyden puutteestani." Kumminkaan ei ole syytä epäillä, että yleensä elettiin hyvässä sovussa, sen todistaa kohta alempana luettava kirje sekä myöskin että Alfred saarnasi muutama päivä jälkimäisen kahakan perästä ja että hän vähän myöhemmin äitinsä kanssa matkusti Kokkolaan.
Kruununkylässä ollessaan Kihlman oli vaihtanut kirjeitä Gelan kanssa; paluumatkalla Helsinkiin hän jälleen tapasi morsiamensa. Siitä y.m. hän kertoo seuraavassa kirjeessä:
(Helsinki 7/9 1845) "Rakkaat vanhemmat! Kiitos, sydämellinen kiitos, hyvä Isä ja Äiti, viimeisestä! Jumala palkitkoon teitä runsaasti Teidän minua kohtaan osottamastanne suuresta ja sydämellisestä rakkaudesta, jota en ollenkaan ole ansainnut! Jumala palkitkoon Teitä myöskin paljosta hyvyydestänne ja anteeksiantavaisuudestanne, jota niin usein olette osottaneet monien erehdysteni ja tyhmyyksieni suhteen! Aina olen kiitollisesti muistava hyväntahtoisuuttanne ja, jos mahdollista, on se ajava hitaan sydämeni rukoilemaan Jumalaa Teidän puolestanne: ainoa oleellinen hyvä, jolla voin koettaa maksaa suurta suorittamatonta velkaani Teille." Siinä johdanto; sitten seuraa matkakertomus. — Lauvantai-iltana Alfred oli lähtenyt kotoa ja myöhään saapunut Sundbyn majataloon, missä rouva Kjällström ja eräs pietarsaarelainen, suomea taitamaton palvelijatar vuorokauden olivat häntä odottaneet päästäkseen hänen seuranjatkonaan Helsinkiin. Kolme tuntia levähdettyä lähdettiin klo 3 sunnuntaiaamuna ja tultiin ennen jumalanpalveluksen alkua Alahärmän kirkolle. Kun siellä sanottiin, että "vanha supranaturalismin pylväs, Isä Tuomas Calén, [Yksinkertaisuudestaan kuulu Alahärmän kappalainen, jonka virkaa Ingman oli määrätty hoitamaan.] oli näyttäytyvä saarnatuolissa (on näet niin, että ainoastaan joku epäselvä äännähdys silloin tällöin tunkee kuulijain korviin)", jätti Alfred "naispakaasinsa" Alahärmään ja ajoi itse Ylihärmään, minne ehti juuri ennenkuin Malmberg nousi saarnatuoliin. Kirkonmenon jälkeen hän palasi Alahärmään, poikkesi muutamaan taloon, jossa vietettiin ristiäisiä, sekä saapui vihdoin illalla Ingmanin kotiin, johon häntä "jo edellisenä iltana oli odotettu ja ikävöity". — "Maanantaiaamuna lähdimme joukolla Lapualle. Siellä viivyttiin Malmbergilla tiistaiaamuun, jolloin vanha [30-vuotias!] appi-isäni [Essen], morsiameni ja minä sekä entiset naisseuralaiseni suuntasimme kulkumme etelään. Tänä päivänä ehdimme Kankaanpään majataloon. Varhain seuraavana aamuna matkustimme vielä yhden välin Visuvedelle, josta lähetimme rouva Kjällströmin ja Pietarsaaren tytön Peskaan. Sitä vastoin me muut kolme kuljimme osaksi veneellä, osaksi jalan Bergroth-langon luokse Pihlajavedelle, mihin väsyneinä tulimme klo 8 keskiviikkoiltana. Kahdentoista tunnin päästä s.o. klo 8 torstaiaamuna nähtiin vene etenevän Pihlajaveden pappilan rannasta; veneessä istui 3 henkeä: vanha ukko, joka vitkalleen souti venettä, edelleen appeni, joka piti perää, ja vihdoin minä, joka sydän synkkänä nojasin päätäni hänen polveensa. Morsiameni jätin Pihlajavedelle, missä hän viipyy Mikkeliin, jonka jälkeen hän palaa toisen lankonsa, Ingmanin, luokse Alahärmään. Siellä hän sitten luultavasti viipyy joulun yli. Hän käski minun paljon tervehtiä Teitä, niin pian kun kirjoittaisin. Ah, minkä suuren ja kalliin lahjan onkaan Jumala hänessä antanut minulle. En olisi koskaan voinut saada lempeämpää, vaatimattomampaa ja teeskentelemättömämpää tyttöä. Kuinka iloinen olenkaan tavatessani hänessä sen turmeltumattoman, lapsellisesti yksinkertaisen hengen, joka niin ylen harvoin on nähtävissä nykyajan naisissa, syystä että uskonnottomuus, keimailu, mielistelyhalu ja naisen viekkaus uudenaikaisissa kasvatuslaitoksissa tavallisesti on sen karkoittanut. Kuinka iloinen olenkaan, etten huomaa jälkeäkään siitä imelästä tungettelevaisuudesta ja romanttisesta rakkaudesta, joka tavallisesti runsaassa mitassa tulee näkyviin kihlatuissa, naimahaluisissa taikka vastanaineissa naisissa. Ad rem vero revertamur (Mutta palatkaamme asiaan), sanoo Cicero herätessään ajattelemattomista poikkeuksista." — Torstai-iltana tulivat matkustajat Peskaan, ja klo 8 lauvantai-iltana (30/8) Espooseen.
Kirjeen lopussa Alfred sanoo Vegeliuksen perheen syyskuun 1 p:nä muuttaneen kaupunkiin. Silloin täytyi hänenkin muuttaa Helsinkiin, vaikka hän mieluummin vielä olisi viipynyt maalla; hän jatkoi näet yhä edelleen kotiopettajatointaan. Jälkikirjoitus ilmaisee, että Alfredin kihlaus oli salainen. "Toivon, että olette väärinkäyttämättä luottamustani pieneen(!) rakkausasiaani nähden. Vaikka kuinka monta ja hyvää ystävää puhuisi asiasta, tulee Teidän kuitenkin älykkäästi koettaa hävittää heidän järjetön luulonsa. Sillä mitä suurimmassa määrässä järjetöntä on se, että 20-vuotias nuorukainen, joka aina on pilkannut varhaisia kihlauksia, on tehnyt itsensä syypääksi niin mielettömään tekoon. Millähän ne elättäisivät ja millä vaatettaisivat itsensä? Ei, Teidän tulee ylistää itseänne siitä, että olette kasvattaneet ymmärtäväisemmän pojan(!)"
* * * * *
Alfred Kihlmanin viimeinen lukukausi yliopistossa kului samoin kuin edelliset ahkerassa työssä, johon vain arvatenkin taaja kirjeenvaihto morsiamen kanssa toi vaihtelua. Kirjeet ovat hävinneet taikka — luultavasti — tahalla hävitetyt. Kumminkin tiedämme, että sisällys niinkuin säännöllisesti sekä vanhempain että nuorempien heränneitten kirjeissä oli uskonnollista; kihlatut kertoivat toisilleen havaintojaan sisällisestä elämästään. [Vanhoilla päivillään Kihlman kerran huomautti merkillisenä herännäisajan piirteenä, että hän lukiolaisena vaihtoi toverin kanssa kirjeitä uskonnollisista kokemuksistaan ja että hänen nuori viaton morsiamensa kirjoitti hänelle synneistään ja synnin tunnostaan. Morsiamen heräys johtui jo lapsuusvuosilta; hän oli 8-vuotias, kun Essen tuli kotiopettajaksi Puhokseen ja toi uuden hengen perheeseen.] Tämän todistavat useat otteet Gelan kirjeistä, jotka Kihlman kuusi vuotta myöhemmin on käyttänyt vaimovainajansa hautajaisia varten kirjoittamassaan kuvauksessa hänen uskonelämänsä kehityksestä. — Vanhemmilleen Alfred kirjoitti ainoastaan yhden kirjeen, mutta on se tavallista huomattavampi, syystä että hän siinä tekee tiliä Helsingissä saamistaan vaikutelmista. Se on päivätty 19/11 1845 ja kirjoitettu "uudenaikaiselle" paperille, jota koristaa kivipiirroskuva kaupungista nähtynä eteläsataman puolelta. Siihen viitaten Alfred kirjoittaa: "Kuva on kaunis ja siitä päättäen voisi luulla Helsinkimme olevan taivaallinen Jerusalem. Mutta yhtä vähän kuin kaikki kiiltävä on kultaa on kaikki muukaan sitä, miltä se näyttää. Niin on Helsinginkin laita. Pinnalta se on kunnioitettava ja loistava, mutta sisältä on se täynnä kuolleitten luita. Ainakin olen minä lyhyenä opintoaikanani täällä tavannut vähän hupia. Täällä rähistään totuudesta ja hyvästä, kieltäytymyksestä ja isänmaanrakkaudesta, uskonnon ja mielenjalouden harrastamisesta, mutta kaikki on enimmäkseen vain sanahelinää; senvuoksi ei epäilläkään, kun niin on tarpeen, kieltää kauniit perusjohteensa ja asettaa ne syrjään, kunnes oma kunnia ja arvo jälleen vaativat niiden ottamista noudatettaviksi. Puhutaan suuria ja komeita sanoja, mutta ainoastaan viran ja aseman puolesta. Muutoin antaudutaan kumarteluun, ahneuteen, laiskuuteen ja hekumoimiseen. Samoin kuin runoilijan, kun hän täällä etsi suomalaista isänmaatansa, täytyy minunkin hakiessani totuutta kääntyä pois 'murhemielin, katsein katkerin', tyytymättömänä ja saamatta mitään todenperäistä ravintoa henkeni nälkään. Korkeakoulussa ja sen oppisaleissa olen turhaan etsinyt jotain sielua tyydyttävää; kaikkea siellä kuulee, vaan ei vastausta elämän tärkeimpään kysymykseen: missä ja miten löydetään rauha, sydämen tosi rauha? Olen istunut oppineitten jalkojen juuressa; minua on ravittu järjen ja mielikuvituksen loppumattomilla unelmilla, lähdenkin senvuoksi nälkäisenä pois. Tämä lukukausi on ollut ikävämpi kuin yksikään edellinen, syystä että ei ole saanut, vaikka onkin liber studiosus, kuunnella sitä opettajaa, jonka luennot on huomannut mieltäkiinnittävimmiksi ja hyödyllisimmiksi, vaan on täytynyt kuunnella kurjia teologeja, joiden tulee kiittää tätä raakalaista pakkoa siitä, että vielä joku muu kuin he itse käyvät teologisessa oppisalissa. Klo 8 aamulla jokaisena varsinaisena lukupäivänä menen minä yliopistoon ja messuan klo 9:ään; sitte meitä vaivataan surkealla kirkkohistorian, kirkko-oikeuden, siveysopin, eksegetiikan ja symboliikan töherryksellä ('lappverk'). [Lukukauden luentoluettelo ei anna seikkaperäisiä tietoja opettajien käsittelemistä aineista.] Iltapäivinä toht. Gadolin lisäksi tarjoskelee uskonkiihkoisia mietiskelyjä liturgiikassa, naisen vapauttamisesta, hänen suuremmasta sopivaisuudestaan olla uskonnonopettajana mieheen verrattuna y.m. Muuan meidän teologisista opettajistamme, professori Borg, piti meille muutama viikko sitten jäähyväispuheensa. Hän pyysi anteeksi, että hän luopuu tieteestään hoitaakseen Limingan laajassa seurakunnassa Cathekismus majoria eli kantokirjaa. Tietysti hän ei salannut vakaumustaan pappissäädyn tärkeydestä, jopa oli se 'jaloin ja ylevin kutsumus maan päällä', mutta kun semmoinen vakaumus ei kuitenkaan estä viettämästä iltoja ja öitä ravintoloissa ja huviloissa, ['Villor'-sanalla tarkoitetaan kai ravintoloita kaupungin ulkopuolella.] niin en todella tiedä, mitä minun on siitä sanominen. Niin, älä ihmettele, hyvä Isä, jos kerrankin suuttuu niin häpeämättömästä teeskentelystä. Kun alinomaa saa kuulla puhuttavan valistuksestamme, kristillisestä uskostamme ja vakaumuksestamme y.m. ja sitte elämässä tapaa vain törkeitä hairahduksia ja paheita eikä vilahdustakaan mainitusta vakaumuksesta, niin eihän muuta voi kuin sielun ja sydämen pohjasta harmistua. — — — Vapautumishetkeni on lähellä; pian saan sanoa ijäisen salve, voi hyvin, vale, hyvästi, yliopiston suojelusjumalattarelle ja hänen kalvenneille, laihtuneille, onnettomille palvojilleen. Aikani oli loistava, mutta lyhyt. Olisin iloinen, jos joutsenlauluni jo olisi laulettu." —
Ovathan nämä 20-vuotisen ylioppilaan jäähyväissanat yliopistolle sangen merkilliset. Että ne ovat sydämestä lähteneet, se on selvää; mutta kumminkin on syytä kysyäksemme, paljonko niissä on omaa, paljonko sen ympäristön, jossa Kihlman oli Helsingissä elänyt. Jos näet se ankaruus, millä hän tuomitsee Helsinkiä yleiseen ja erittäin yliopistoa ja varsinkin teologista tiedekuntaa, on kuvaavaa hänelle itselleen, niin on se varmaankin yhtä suuressa määrässä kuvaavaa koko sille heränneitten piirille, johon kirjoittaja kuului. Mitä taas arvostelun oikeuteen tulee, niin on kai sanottava, että se nojasi samaan oikeuteen ja että siinä myöskin näyttäytyi sama liioittelu, jotka säännöllisesti kuuluvat nuorelle, edistystä edustavalle polvelle. Eihän ole kiellettävissä, että yliopisto oli jäänyt jälkeen siitä nuoresta hengellisestä ja kansallisesta elämästä, jossa oli kansan tulevaisuus. Ilmeistä on, että Alfred Kihlman ei ollut ylioppilasaikanaan paljon laajentanut ihmis- ja maailmantuntemustaan. Kun hän 70-vuotiaana kuvaavana piirteenä mainitsi, että hän ylioppilasvuosinaan ei kertaakaan käynyt ravintolassa, niin voi siitä päättää, ettei hän Helsingissä koskaan eronnut hurskaasta toveripiiristään taikka samoin ajattelevien vanhempien seurasta. Hän oli siis välttämättömästi yksipuolinen arvostelussaan muista, mutta toiselta puolen oli hän siten perustanut vahvuutensakin. Hän oli nuori ja ihmeen kehityskykyinen: hän ei ollut pysähtyvä tälle asteelle.