Suomessa on jumalanpelko ei ainoastaan jotain tavatonta, vaan ylenkatsottavaakin, josta vain joku pietisti välittää. Ylhäiset elävät sivistyksessään ja huvituksissaan aavistamatta mitään autuudesta Kristuksessa; porvarit jäljittelevät ylhäisiä, ja talonpojilla on viinalekkeri lohduttajana elämän ahdistuksissa. Papit, vartijat, ovat laiskoja, tietämättömiä ja sokeita. Ne, joiden tulisi olla maan suola, ovat, suureksi osaksi, menettäneet makunsa. Kumminkin on Jumala herättänyt joukon, pyhien yhteyden, siten pelastaaksensa kansan, mutta tämä yhteys on sisällisesti ja ulkonaisesti hajaantunut, ja sen sijaan, että se yksimielisesti taistelisi maailmaa vastaan, taistelee se itseänsä vastaan. Maailma, jonka tulisi vapista kristittyjen uskon, voiman ja totuuden edessä, nauttii heidän lihallisesta kiihkostaan, valheen puolustuksestaan ja heikkoudestaan. Niin on Jumalan tarkoitus uudistaa Suomen kirkko tyhjäksi tehty hajaannuksen siemenen kautta, joka kylvettiin kun kristillisen elämän harrastuksesta annettiin viekotella itsensä ylenkatsomaan oppia. Ei yksikään puolueista pysty semmoisenaan käymään kokonaisuuteen käsiksi, ne voivat vain vahtien toisiansa kukin tahollaan koettaa mitä kykenevät. — Mutta jättäkäämme muut sikseen ja katsokaamme itseämme! Jos katsomme meistä niitä, jotka ovat pysyneet maltillisina, vakavina, rehellisinä, niin voiko olla huomaamatta, että useimmissa on huomattavissa jonkunlaista horjuvaisuutta, epävarmuutta ja epämääräisyyttä. Lukuunottamatta harvoja poikkeuksia ei osata muuta kuin valittaa. Ei tiedetä missä suhteessa ollaan Jumalaan, uskotaanko häneen vai eikö, ollaanko kääntynyt vai eikö. Niinkuin sanottu, poikkeuksia on olemassa, mutta varmaa on, että monet rehelliset sielut, jotka ovat kääntyneet Jumalaan, eivät uskalla pitää itseään kääntyneinä, eivät uskalla uskoa olevansa armosta osallisia, vaikka armo on korkeinta mitä toivovat omistavansa taivaassa ja maan päällä. Tämä epävarmuus on juuren tauti ja, samoin kuin juuresta vahingoittunut kasvi tulee kokonaan sairaalloiseksi, niin on kristittykin koko olennoltaan sairaalloinen ja kuihtuva, kun rauha Jumalassa on häiritty. Sisälliset ja ulkonaiset viat ja puutteet tietenkään eivät ole ilmaantumatta, ja ne antavat lisää aihetta epäilykseen. Näin ei sentään pitäisi olla. Sillä yhtä varmaan kuin syntinen, joka kääntyy Jumalan puoleen rukoillen Kristuksen tähden armoa, on Jumalalta saava armon, yhtä varmaan seuraa sitä omantunnon vapautus. Niin Paavalin sanojen mukaan: Jumalan valtakunta on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Mutta missä on rauha, siinä ei enään ole ainoastaan valitusta, vaan myöskin iloa. Ja jollei aina sitä, niin kumminkin hiljaista, tyyntä olentoa, joka osottaa luottamusta Jumalaan. Mutta miksi tulemme niin harvoin kokemaan Jumalan valtakunnan voimaa? Tämä kysymys on vainonnut minua niinkuin kummitus. Olen käsittänyt, että vastaus on äärettömän tärkeä ja että sen pitää tulla pian, sillä muutoin käy tauti parantumattomaksi. Mutta ei siinä kyllin, sen tulee myöskin olla oikea, jos mieli välttää mitä pahimpia seurauksia. Vielä en ole siitä täysin varma, mutta minä aavistan, että se tulee olemaan: evankelisen valon puute. Armosta puhutaan kyllä, mutta siitä ajatellaan, että se on jotain epävarmaa: Jumala antaa sen, jos tahtoo. Ja onhan kuitenkin niin, että se, joka heittäytyy armon varaan, saa armon. Lupaukset ovat kyllä huulillamme, silmissämme ja korvissamme, mutta silti unohdamme tarttua niihin pettämättöminä pelastuskeinoina. —

Entäs miten on laita ulkonaisesti? Herätykset ovat lakanneet; ei niin etteikö joukko vieläkin kasvaisi, mutta tavallisesti nykyään "herätään" ilman heräystä. Siten saamme vielä määrään nähden välttävästi uutta väkeä talonpojista ja alaluokasta. Mutta ylempänä meillä ei ole sananvaltaa. Osaksi onkin "herrasväki" jo heitetty menneeksi ja on lakattu olemasta kosketuksissa sen kanssa. Mutta mitä kauemmas siitä erotaan, sitä suuremmaksi juopa kasvaa. Seuraus onkin ollut, että viime vuosina tuskin mitään Jumalan valtakunnan voittoa sillä alueella on nähty. Helsingissäkin, jossa muinoin ylioppilaat harjoittelivat kristinuskon taistelukisoja, on nyt enimmäkseen sekä taistelu että kisa loppunut, ja hedbergiläisyys on miekaniskutta voittanut. Oi, minun on paha olla ajatellessani ylioppilaita, he ovat sentään kelpo väkeä ja kansan toivo. Kun on nuori, pitää kuitenkin muuta mielessään kuin vatsaa; silloin on myöskin tavallista enemmän totuuden ja oikeuden tuntoa. Mitä on siitä johtuva, että kristinusko on sammunut ylioppilaitten keskuudessa? Mitä muuta kuin että, sitte kun me olemme koettaneet seurakunnissamme rakentaa ja repiä alas ja työmme on lopussa, meidän jälkeläisemme tulevat rakentamaan mitä me olemme repineet ja repimään mitä me olemme rakentaneet. Kauniita toiveita! Mutta sanoppas, veljeni, mikä on syynä tähän seisahdukseen? Kahdessa kaupungissa on meillä nykyään rehellisiä ja tunnollisia opettajia. Uudessakaarlepyyssä on kaksi, jotka varmaankaan eivät ole huonoimpia [vt. kpl. Jak. Henr. Roos ja vt. pit. ap. And. Abr. Favorin]. Olen kuullut monta saarnaajaa, mutta harvoin semmoisella mielenylennyksellä kuin Uudenkaarlepyyn pappeja. Kaupunkilaisetkin kuuntelevat heitä ahkerasti, mutta enempää he eivät teekään. Vaasassa juostaan kuulemassa [kpl. Henr. Aug.] Moliisia, ja kilvan häntä kiitetään. Mutta kuitenkin ennustan, että korkeintaan joku neiti tai mamselli kääntyy, koko muun yleisön jäädessä samalle paikalle taikka tullessa taipumattomammaksi. Miksi niin, vaikka hänellä on kiitettävät lahjat? Ylempänä mainittu epävarmuus saattaa kai olla yksi syy, joskin se voidaan kätkeä niin monen toisen totuuden varmuuden alle. Mutta toinen syy on mielestäni ihmissäännöissä, jotka vähitellen ovat tunkeuneet kristinuskoon ja yhtäläistyneet sen kanssa. Saarnatkoot papit niin voimakkaasti, houkuttelevasti ja suloisesti kuin voivat ja haluavat, niin patriisit (yläsäätyläiset) kuitenkin aina ajattelevat, että papit tarkoittavat jotain muuta kuin sisällistä muutosta. He luulevat välttämättömästi kuuluvan asiaan, että alkaa käyttää erityistä pukua, seurustella alhaisempien kanssa y.m.s., joko tahtoen tai tahtomatta, joko omantunnon käskien tai käskemättä. Ja mitä muuta he uskoisivatkaan, kun näkevät, että kaikki, jotka kääntyvät totiseen kristinuskoon, kohta valetaan yhteen muotoon. Näinollen ei ainoastaan turhuuden rakkaus pidätä lähestymästä kristinuskoa, vaan myöskin luonnollinen vaisto, joka sanoo heille, että semmoinen ei ehdottomasti kuulu kristinuskoon. He huomaavat yhden vian, yhden yksipuolisuuden, eikä enempää tarvita. Kristinusko on itsessään kyllä vihattava maailmalle ja lihalle; jos se lisäksi pukeutuu muotoon, joka ei ole Jumalan sanan pohjalla puolustettavissa, niin tulee se myöskin ylenkatsottavaksi. Ja kenen on syy? Minun täytyy tunnustaa, etten ole saanut lohdutusta enkä rauhaa Paavalin sanoista: ettei monta lihallista viisasta, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta ole kutsuttu. Eiköhän vain erikoisuutemme tee, etteivät edes ne harvat, joille Jumalan sanan ovi vielä on avoinna, voi astua sisään. Jokaiselle pitää olla selvää, että pappi ei tahdo mitään muuta kuin sielujen kääntymystä synnistä Jumalaan, että hän siis ei tahdo hallita heidän omiatuntojaan, vaan että he aivan mielellään saavat pitää huvinsa, pukunsa, seurustelutoverinsa, jos he itse omantuntonsa puolesta voivat niin tehdä. — — Ymmärräthän, etten tahdo uhrata mitään kristinuskon totuudesta tehdäkseni sen mieluisaksi maailmalle. Ei, minä tahdon vain, että semmoinen uhrataan, joka voidaan uhrata omaatuntoa loukkaamatta. Melanchton sanoo apologiassaan de traditionibus humanis (inhimillisistä perintätavoista): "Kokemus osoittaa, että semmoiset perintätavat tulevat omientuntojen pauloiksi; varsinkin jos niihin liittyy ajatus, että ne ovat tarpeellisia autuuteen nähden; mutta vapauden julistamisella on myöskin arveluttavat ja epäiltävät puolensa, koska yhteinen kansa on ulkonaisen kurin ja johdon tarpeessa." Tarkoitukseni ei ole, että heränneet ryhtyisivät mihinkään ulkonaisiin muutoksiin; toivoisin vain, etteivät panisi niin suurta painoa körtteihinsä, alusliiveihinsä y.m. Jos siis joku heräisi eikä tuntisi omantuntonsa vaativan mitään muutosta, niin olisi mielestäni suotavaa, että hän saisi olla rauhassa ja ettei pakotettaisi mihinkään. Näin Paavalin sanojen mukaan: Älköön siis kenkään teitä tuomitko ruuasta eli juomasta, pyhäpäivistä j.n.e. Puhuin tästä Sinun kanssasi jo kesällä, kun kävimme Marielundissa.— Mielellään, sanoo Kihlman sitten, olisi hän halunnut saavansa semmoisen ratkaisun kysymyksiinsä, ettei se olisi tehnyt häntä kerettiläiseksi ystävien silmissä. V. 1849 hän varta vasten matkusti Puhokseen ja Kuopioon neuvotellakseen Juliuksen [Bergh] kanssa. Tämä lohdutti häntä sillä, että "kaikilla kristityillä on jotakin erikoista, mutta pohjaltaan he kumminkin ovat yhtä mieltä. Sen vuoksi hänen ei pitäisi loukkaantua Paavo-ukosta, vaikkei kaikki ollut sopusoinnussa esim. Freseniuksen y.m. kanssa, vaan oli hänen taisteltava näitä kiusauksia vastaan, jotka kai vielä uudistuisivat". Siihen hän oli koettanut tyytyä, mutta ei se kauan auttanut. "Oppirakennukseni liitokset alkoivat aueta, ja kun samaan aikaan yltiöpäiset hedbergiläiset ahdistivat minua, rupesin kaipaamaan hiljaista, kaukaista paikkaa, missä häiriintymättä voisin etsiä neuvoa Jumalan sanasta ja vanhoilta hyviltä isiltä." Tietoperäisten opintojen ohella hän halusi oppia lähemmin tuntemaan muitten maitten kristittyjä, nähdäkseen oliko olemassa muunlaista kristinuskoa kuin Hedbergin, Paavon ja maailman. Se mitä hän näki Ruotsissa enensi vain hänen tarvettaan saada luja pohja, periaate, jonka mukaan voisi arvostella erilaisia ilmiöitä. Württembergissä hän nyt joksikin aikaa on antautunut opintoihin, etsiäkseen vastausta näihin kysymyksiin: mitä on uskonto, taikka toisin sanoen, milloin voidaan ihmistä sanoa uskonnolliseksi? mitä ymmärretään hengen köyhyydellä? mitä uskolla? mitä jokapäiväisellä parannuksella? uudestasyntymisellä? uudistuksella? kristillisellä täydellisyydellä? mikä on sakramenttein merkitys kristilliselle elämälle? Edelleen useihin käytännöllisiin kysymyksiin: mihin suhteeseen on kristitty asettuva nykyajan taiteeseen, tieteeseen, teollisuuteen y.m. Sitä varten oli hänestä dogmatiikan kurssi tarpeen, sillä jollei siitä saanutkaan valoa, niin antoi se kuitenkin tilaisuutta miettiä noita asioita, kun ne näet siinä tulivat esille. Ensiksi aikoi hän tarkkaavasti läpikäydä tunnustuskirjat, joita ei ollut lukenut 1843 vuoden jälkeen, sitten [Heinr.] Schmidin ja ehkä myös Martensenin dogmatiikat. Sitä paitsi oli hänellä mielenkiintoinen teos, Thomasius: "Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus kehitettynä periaatteestaan" [Das Bekenntniss der evang.-luter. Kirche in der Konseqvenz seines Prinzipes.], jota hän suosittelee Ingmanillekin. Tunnustuskirjat toivoo hän suorittaneensa jouluksi, sitte hän käyttää kaksi kuukautta dogmatiikkaan. — — — "Näissä tärkeissä asioissa ei saa hätäillä. Pikaiset muutokset ovat minulle vastenmielisiä, kun näet hylkää mitä ennen on pitänyt korkeimpanaan ja mistä on ollut siunausta. Mutta toiselta puolen on yhtä vastenmielistä ja iljettävää sovitella valheen ja totuuden välillä, kiinnittää uutta paikkaa vanhaan vaatteeseen, mikä tavallisesti johtuu itserakkaudesta, joka ei tahdo myöntää erehtyneensä. Jumala auttakoon minua totuutensa valoon! Minä uskon hänen auttavan."

Sen jälkeen Kihlman puhuu tuttavuuksistaan, joita hän täällä Stuttgartissa ei paljon hakenut eikä kaivannut, osaksi töittensä tähden, osaksi huomattuaan, että "hyvillä Württembergiläisillä" oli vähän aikaa seurusteluun. Hän luettelee viisi "uskollista opettajaa", nimittäin prelaatti A. Kapff, korkeavirkainen hengellinen, mutta nöyrä, perin kristitty mies; hän saarnasi tyynesti, eikä niin teeskennellysti kuin yleensä oli tapa Saksassa, missä puhuja käyttää paitsi suutaan käsiään, käsivarsiaan ja koko ruumistaan ("suomalaisilla, hidasverisillä talonpojillamme olisi varmaan joku hieno ivasana tarjona, jos heidän tulisi arvostella sellaisia saarnaajia"); kaupungin esipappi Alb. Knapp, Christoterpen julkaisija, hengellinen runoilija, jonka saarnaa Kihlman ei oikein ymmärtänyt — niin hän "mellasti äänin ja käsin"; Burk, Christenboten julkaisija sekä pastoraaliteologian tekijä, joka saarnatessaan valmisteli sanottavaansa niin kauan, että koko saarna tuli pelkäksi silpuksi; Dettinger, joka saarnasi Bengelin ja Prinzin saarnatuolista, hitaasti ja selvästi, puhtaasti ja säälimättömästi — Kihlmanin mieleen; Rieger, Conrad Georgin pojanpojan poika, hyvä saarnamies, ulkonäöltään ei juuri miellyttävä ja vailla sydämellisyyttä, mutta saarnojensa tähden Kihlmanille yhä rakkaampi. Viimeksi mainittu oli ainoa, jonka kanssa hän oikeastaan seurusteli; hän olikin ijän puolesta häntä lähinnä, toiset olivat 40—50-ikäisiä.

Näistä papeista sanoo Kihlman, että he keskenään olivat läheisiä ystäviä, mutta oli heillä niin paljon puuhia, että he ainoastaan harvoin tapasivat toisiansa ja myöskin olivat pakotetut laiminlyömään yksityisen sielunhoidon. Konventikelit, joissa he tulivat lähempään yhteyteen kuulijoittensa kanssa, eivät paljon muistuttaneet heränneitten seuroja Suomessa, vaan olivat paremmin oikeita jumalanpalveluksia. Väki kokoontui suureen täynnä penkkejä olevaan saliin, jossa oli aidake miesten ja naisten välillä. Kun oli hetken odotettu, alettiin pienillä uruilla soittaa alkusoittoa. Sillä aikaa pappi astui kateederiin. Pian soitto taukosi, ja pappi piti rukouksen. Sen jälkeen veisattiin pari värsyä, niin että säe aina lausuttiin ääneen ennenkuin se laulettiin. Nyt pappi luki raamatustaan tekstin ja puhui siitä noin 3/4 tuntia. Sen jälkeen seurasi rukous ja veisattiin yksi värsy, ja kokous hajaantui ilman että mitään keskustelua oli tapahtunut. Semmoisia hartaushetkiä pidettiin joka torstai-ilta. Näiden ohella oli sentään toisiakin, joissa ei ollut pappia, vaan joissa joku kristittynä tunnettu maallikko johtajana joko keskusteltiin hengellisistä kokemuksista taikka joku yksityinen puhui jostakin raamatunkohdasta. Oikeastaan tuli papin aina olla saapuvilla, mutta jos hän jäi tulematta, niin ei rangaistus tullut kysymykseen. — Tässä yhteydessä Kihlman kertoo eräänä iltana kauppias Reihlenin talossa tavanneensa mielenkiintoisen seuran: "1) toht. Mariott, Baselissa asuva englantilainen, nykyisin päässyt vankilasta, johon oli ollut suljettu katolilaisten vehkeiden johdosta. Hän oli näet herättänyt heidän vihansa saamalla kirjelmillään ja saarnoillaan useita katolilaisia luopumaan uskostaan; 2) württembergiläinen Kapff; 3) eräs kenraalin rouva Tallinnasta; 4) Nottbeck Pietarista, Tampereen tehtaan omistaja; 5) eräs berliniläinen; 6) eräs amerikkalainen; 7) eräs suomalainen = minä. Oli sydämellisen hauskaa kuulla, että keisarimme [Nikolai I] joka päivä lukee pari lukua raamatusta ja tekee polvirukouksen, että kristityt Pietarissa vapaasti saavat pitää kokouksiaan ja että keisari suosii kristityltä. Me erosimme rukouksen pidettyä."

Kihlman pidättäytyi tarkemmin arvostelemasta kristinuskoa Württembergissä. "Olen tosin vakuutettu siitä, että täkäläiset kristityt eivät ole hedbergiläisiä, mutta yhtä varmaan täällä turhaan etsitään suomalaista suruteoriaa. Enemmän he lienevät Renqvistin sukua, olematta niin yksipuolisia. Paraiten voi päättää heidän hengellisyytensä laadusta, kun tietää, keiden tekemiä hartauskirjoja käyttävät. Ne ovat Bengel, Roos, Rieger G. C. ja C. H. Tersteegen, Hofacker (jonka 'syvää käsitystä sovitusarmosta' pidetään suuressa arvossa), Arndt, Kapff y.m. Heillä on myöskin ihana virsikirja, joka on työntänyt tieltään rationalistisen virsikirjan menneeltä vuosisadalta. Vahinko vain, että sitä niin vähän käytetään. Edellisestä tiedät miten vähän seuroissa veisataan. Yhtä köyhää on kirkossa. Liturgiaa näet ei ole ollenkaan. Jumalanpalvelus alkaa virrellä, josta veisataan 2 tai 3 värsyä; sill'aikaa pappi nousee saarnatuoliin, ja saarnaa sitten, jonka jälkeen veisataan saman virren viimeinen värsy. Siinä kaikki. Tämä lähenee jo reformeerattua järjellisyyttä, jonka mukaan on järjetöntä laulaen lähestyä Jumalaa. — Kenties olemme me suomalaiset menneet liian kauas toiseen suuntaan, kun näet meidän seuroissamme voidaan laulaa useita tunteja, joten monestikin täytyy syntyä tyhjää suun rukoilua ilman että sydän on mukana. — Elävä kristinusko Württembergissä ei ole uusi, vaan monen sukupolven perintö, olematta sentään elähtänyt; päinvastoin on se 1848 vuoden levottomuuksien jälkeen levinnyt. Niin täällä ja niin muuallakin Saksassa. Ruhtinaat ja kansat käsittävät, että ainoastaan kristinusko voi vastustaa turmiollisia sosialistisia ja demagogisia vapausaatteita; kaikkialla koetetaan senvuoksi hävittää onnettomat rationalistiset mielipiteet, jotka pappien ja kansakoulunopettajien kautta ovat tunkeutuneet kansan ytimeen. Kristillisiä kansankirjasia levitetään tuhansittain, ja kristityt panevat pystyyn omia kristillisiä oppilaitoksia. Siten on Stuttgartissa julkisten lukioiden ohella yksi kristillinen. Jopa aikoo Preussin kuningas perustaa Berliniin toisen kristillisen yliopiston entisen rinnalle." — — —

Vihdoin lausui Kihlman jokapäiväisestä elämästään m.m. seuraavaa: "Elän täällä niinkuin kotona. — Aina tunnustan itseni syylliseksi, mutta pidän kiinni Kristuksesta ja hänen sanastaan. Manet mediator Christus: korkeammalle en tahdo tulla. Mielenylennyksekseni käytän raamattua, Roosin kodin hartauskirjaa, Bengelin 60 rakentavaa puhetta ilmestyskirjasta (todella rakentava kirja) sekä virsikirjaa ja pianoani. Pyhinä en harjota opintoja. Silloin elän itsekseni Jumalani kanssa. Ne ovat paraimmat päiväni. Jokapäiväinen rukoukseni on, että Jumala taivuttaisi kaikki oikeamieliset isänmaassani rauhaan ja yksimielisyyteen." — — —

* * * * *

Edellisestä tiedämme, miten syvästi Malmbergin lankeemus oli koskenut Kihlmaniin, ja miten hän lokakuun lopulla kirjoittaessaan Tranåsista oli vaatimalla vaatinut ystäviään tekemään voitavansa hänen pelastamisekseen, samalla kun hän itsekin kirjoitti entiselle ystävälleen. Joulukuulla hän nyt jälleen koskettelee asiaa, mutta hänen mielensä on silloin ilmeisesti muuttunut, hän ei näy enään ajattelevankaan mahdollisuutta vaikuttaa Malmbergiin. Muutoksen oli epäilemättä aiheuttanut Uudessakaarlepyyssä 24 p:nä marrask. postileimattu kirje, joka sisälsi Ingmanin, Essenin ja Favorinin vastaukset Kihlmanin heille osoittamiin yhteisiin kirjeisiin. Mitä ystävät kertoivat on vain päätettävissä Kihlmanin viittauksista; itse kirjeet ovat hävinneet [Koska Kihlmanin kirjeet ulkomailta hänen ystävilleen ovat säilyssä hänen jälkeenjättämiensä paperien joukossa, mutta ne kirjeet, jotka hän heiltä oli saanut, ovat poissa, on luultavaa, että kirjeiden vaihto toimitettiin hänen palattuaan kotia. Muutoin tiedetään, että sekä Essen että Favorin ovat ennen kuolemaansa polttaneet kirjekokoelmansa. Ingmanista ei semmoista kerrota, mutta mahdollisesti on hän menetellyt samoin, sillä ei hänkään ole jättänyt mainittavaa jälkeensä.]. — "Sinun esittämäsi Malmbergin elämäkerta", Kihlman kirjoittaa ennen mainitussa kirjeessään Ingmanille, "on uskomaton. Että hän jo silloin, kun minä asuin hänen talossaan, olisi elänyt nyt vasta ilmitulleissa synneissään, on kai uskottavaa. Sillä ainakin juotiin totia ahkerasti, vaikka en voi muistaa nähneeni häntä humalassa. Mutta kun menet v:een 1838 saakka, hämmästyn mitä syvimmin. Siis jo sinä aikana, jolloin häntä vainottiin Kalajoella. Siis ennenkuin Jumala käytti häntä suuren herätyksen välikappaleena Vaasan läänissä. Se on käsittämätöntä. — — — Hänen sokeutensa, Jumalan tuomion seuraus, on kuitenkin kaikkein kauheinta. Minä olen nimittäin sitä mieltä, että hän vielä tänä hetkenä todellisesti uskoo olevansa totuuden puolella. Hänen syntinsä tietenkin huolestuttavat häntä, mutta juuri tämä huoli on hänen lohdutuksensa. Hänen täytyy kai nähdä epähurskautensa ja jumalattomuutensa, mutta tämä jumalattomuus takaa hänelle, että hän on saava armon. Synnit ovat siis hänen jumalanpelkonsa ylläpitämisen keinona, ovat osa hänen jumalanpalvelustaan. — Luulen niinkuin Sinä, että Malmberg on oikein oivaltanut Paavon opin. Aivan samaa järjestelmää noudattaa ukko Paavokin. Jos kaikki tulisi päivän valoon, kuka tietää, mitä voitaisiin saada nähdä ja kuulla. Hänen kielilläpuhujattarensa eivät anna paljon takeita. Tunnettua on, että Lisettekin [Bergh] joutui oman veljensä toruttavaksi, syystä että oli Ukon mieliksi teeskennellyt kielilläpuhumista. — — — Voi, veljeni, ajatteles, jos olisi totta mitä Ludvig [Arppe] eno sanoi, että näet meille ei ole uskottu (att vi icke äro invigda) kaikkein salaisimpia, vaan että annamme johtajaimme tietämättämme käyttää itseämme tarkotuksiinsa. — — — Voi! mihinkä seuraan olemmekaan joutuneet! mihinkä verkkoon takertuneet! — — — Eikä meidän pidä uskoa, että tämä pysyy salassa. Niin, en tiedä tuleeko meidän itsekään enään olla salaperäisiä. Minä ajattelen, että olisi parasta julkisesti rikkoa välit koko joukon kanssa. — — — Kaikissa huolissa voimme olla rauhallisia, sillä Jumala on puolellamme, niin kauan kuin vilpittömästi etsimme totuutta." —

Juuri näihin aikoihin oli Malmbergin asia, niinkuin Rosendalkin kertoo, kehittynyt ratkaisuunsa. [Rosendal m.p. III, siv. 402 ss.] Sen lisäksi, mitä tunnettiin Kihlmanin kotona ollessa, oli uusia seikkoja ilmennyt. Juoppouspaheen ohella — ainoa, josta Kihlmanilla aluksi oli tietoa, — syytettiin Malmbergiä muustakin, johon Rosendal viittaa ainoastaan mainitsemalla rouvan "mustasukkaisuutta". Luonnollista on, että tämä kaikki kipeästi koski hänen ystäviinsä, niinkuin erittäin tiedämme olleen Kihlmanin laidan, ja että he myöskin koettivat häntä varoittaa. Mutta kun hän tiettävästi — sen todistaa m.m. hänen ylempänä mainittu kirjeensä Reinh. Helanderille — ei tunnustanut ansaitsevansa ystäviensä nuhteita ja varoituksia, on selvää, että heissä välttämättömästi heräsi ajatus, että heidän velvollisuutensa oli julkisesti erota hänestä. Ei ole ihmeellistä, että ajatus ainoastaan vähitellen kypsyi toteutettavaksi, sillä helposti ymmärrettävää oli, että entisten ystävien irtisanoutuminen miehestä, jolle niin kauan oli myönnetty johtajan asema heränneitten laajoissa piireissä, ei voisi pysyä yksityisenä asiana, vaan vaikuttaisi tuskallisen häiritsevästi ja hajottavasti uskovaisiin. Silloin tapahtui, että rouva Amanda Malmberg sairastui ja kuoli Marielundissa 21 p:nä marrask. 1851. Sen johdosta kerääntyi hautajaisiin, 19 p:nä jouluk., vainajan sukulaisia ja ystäviä, ja koska useimmat heistä pitivät Malmbergiä syypäänä siihen, mistä häntä syytettiin, on käsitettävissä, että silloin ero entisten uskonveljien ja taistelutoverien välillä tuli tosiasiaksi, joskaan ei kohta aivan julkiseksi.

Seikkaperäisemmin kuin Ingmanille kuvaa Kihlman suhdettaan Malmbergiin samaan aikaan (14/12) kirjoittamassaan kirjeessä vanhemmilleen, ja johtui hän aineeseen kertoessaan mitä hän parast'aikaa tutki. Hän sanoo kriitillisesti tarkastavansa tunnustuskirjoja tullakseen varmalle pohjalle, riippumattomaksi muitten mielipiteistä; ihmiset ovat valheellisia, ainoastaan Kristukseen ja hänen sanaansa on luottaminen. Sen hän tietää kokemuksesta, sillä hän oli tullut kehnosti petetyksi. "Olen ollut Lapuan Malmbergin ystävä. En tahdo salata Teiltä sitä, mutta pyydän ehdotonta vaiteliaisuutta: se ystävyys on loppunut ja luultavasti iäksi. Jo keväällä 1849 aloin epäillä häntä. Mitä tarkemmin tein huomioita hänestä, sitä enemmän aukenivat silmäni. Päätelmäni olivat kauheat: jos Malmberg elää tahallisessa synnissä, niin täytyy hänen, joka tahtoo esiintyä kristittynä, olla teeskentelijä ja petturi. Niin, mitä enemmän hän harrastaa kristinuskoa, sitä syvempi täytyy hänen teeskentelynsä olla, jos hän näet elää tahallisessa synnissä. Tämä ajatus säikähdytti minua. Olinhan nähnyt ja kuullut niin paljon hyvää tästä miehestä. Minusta oli mahdotonta, että hän voisi olla teeskentelijä. Niin kului aika epäilyksessä ja levottomuudessa. Käyntini Lapualla lakkasivat tosin, mutta en minä uskaltanut langettaa ratkaisevaa tuomiota. Minä koetin oikaista häntä; turhaan. Minä ilmaisin epäilykseni Essenille. Hän tahtoi tiedustella lähempää. Nyt aukenivat hänenkin silmänsä. Vaimoni hautajaiset hävittivät kaikki epäilykset. Minä sain mitä täydellisimmän todistuksen siitä, että hän on juoppouteen vaipunut. Siitä ajasta saakka oli kaikki luottamus ja ystävyys mennyt. Vielä koetin varoittaa häntä; kun hän oli tehnyt sen tyhjäksi, en enää voinut olla tekemisissä semmoisen ihmisen kanssa. Se joka saattaa elää yhdessä tahallisessa synnissä, saattaa elää useammassakin; ja kun jumalisuuden hohde, niin, jumalisuuden voima on kaiken tämän peittävä, niin täytyy teeskentelyn olla syvästi perustettu. Inholla käännyin pois tästä jumalisuuden valepukuisesta ystävästä. — — — Semmoiset kokemukset ja havainnot eivät ole hauskoja. On syvästi tuskallista huomata pettyneensä ihmisestä, josta vähimmin on sellaista odottanut. Se minua vähän lohduttaa, etten koskaan, en silloinkaan kun asuin hänen luonaan ja olin häntä lähinnä, ole ollut hänen kanssaan oikein likeinen. Malmberg ei ole ollut kenenkään kanssa likeinen. Ei Durchmanillakaan, joka iän puolesta on lähinnä häntä, ole ollut hänen luottamustaan. Hän seisoi kaikkia muita ylempänä. Salainen vaisto piti minut aina loitolla, niin etten minä neuvotellut sieluni asioista hänen kanssaan niinkuin muitten kanssa. Ehkä tässäkin toteutuu sananlasku: kaksi suurta ei sovi saman katon alle. Ulkonaisesti olimme ystäviä, mutta sisällisesti olimme vuosi vuodelta sitä yhä vähemmin. Minä epäilin häntä, ja hän aavisti taikka pelkäsi epäilyksiäni. Nyt on asema selvillä: emme enään epäile toisiamme. Niin ovat asiat. Almqvistin katastroofi oli kauhea, käsittämätön. Olen kuitenkin saanut vastauksen arvoitukseen. [Hän oli nimittäin kommunisti ja kommunististen periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti. Mutta Malmberg on tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa kautta Almqvistia paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä käsittämättömämpi. Jos hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin hivuttava suru surmannut Almqvistin katastroofi oli tapahtunut ei täyteen kolmea kuukautta ennen Kihlmanin Tukholmaan tuloa, ja oli hän siis siellä kuullut mitä asiasta arveltiin. Kuuluisaa kirjailijaa epäiltiin ja syytettiin siitä, että hän oli koettanut myrkyttää vanhan ukon ratsumestari v. Schevenin saadakseen käsiinsä ainakin jonkun osan hänen omaisuuttaan. Almqvist lähti 11 p:nä kesäk. 1851 karkuun ulkomaille, josta ei enää palannut. Uudempi tutkimus on tullut siihen päätökseen, että Almqvist ei ollut syypää myrkytysyrityksiin, joskaan ei hänen käytöksensä muutoin ollut täysin rehellistä.] Hän oli nimittäin kommunisti ja kommunististen periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti. Mutta Malmberg on tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa kautta Almqvistia paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä käsittämättömämpi. Jos hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin hivuttava suru surmannut ihmisraukan. — Te ette ole ajatelleet hyvää Malmbergista, mutta kuitenkin lienette hämmästyneet, että epäilyksenne ovat olleet niin oikeita. Oi, ketä onkaan enään uskottava? Tämä paljastus on kehottanut minua tarkasti tutkimaan, onko mitään väärää, valheellista, myrkyllistä tästä miehestä yhdessä totuuden kanssa imeytynyt henkeeni." — —